1.3.19

Mistä lähdettiin liikkeelle 40 vuotta sitten?

5.1.1979 presidentti Urho Kekkonen vahvisti lain Lapin korkeakoulusta siten, että perustamispäivä oli 1.3.1979. Valtioneuvosto määräsi Lapin korkeakoululle väliaikaisen hallituksen 21. helmikuuta 1979.

Tulin tämän väliaikaisen hallituksen jäseneksi 40 vuotta sitten, ja minulla on nyt 42. työvuosi Lapin yliopistossa. Oma yliopistourani alkoi vuonna 1977 kasvatustieteen assistenttina Rovaniemen va. opettajankoulutuslaitoksessa ja siitä siirryin suunnittelijan tehtävään vuonna 1978 Lapin korkeakoulun toimintoja valmisteltaessa.

Yliopistomme syntymisen alkuvuosilta on paljon muisteltavaa. Muistan innostuneen ilmapiirin odotetun, uuden yliopiston käynnistyessä ja muistan myös ne ulkoiset puitteet, joissa toimittiin.

Lapin korkeakoulun hallinnollista perustamista suunnittelimme 1970-luvun lopulla vaatimattomassa Korkalonkadulla sijaitsevassa kerrostalohuoneistossa. Paliksen konttorikoneliikkeestä ostetut kirjoituskoneet olivat ahkerassa käytössä. Siellä syntyivät lukuisat luonnokset ja selvitykset tulevien koulutusohjelmien tarpeista ja sisällöistä.

Lapin korkeakoulun väliaikaisen hallituksen kokoukset pidettiin hotelli Pohjanhovin Castren-kabinetissa ainoina sopivina tiloina. Kokoukset olivat pitkiä, täysien työpäivien mittaisia, mutta ilmapiiriltään innostuneita ja kaikilla oli vahva luottamus Lapin korkeakoulun tulevaisuuteen. Väliaikainen hallitus käsitteli laajasti korkeakoulua koskevat ensimmäiset asiat; päätökset tehtiin esittelystä niin opiskelijavalinnoista, opetussuunnitelmista kuin henkilöstövalinnoista, ja kaikki opetusnäytteetkin kuuntelimme ja arvioimme.

Hallintovirasto siirtyi vuonna 1979 Pienteollisuustalon 3. kerrokseen. Siellä aloitti toimintansa myös oikeustieteiden osasto sekä kirjasto ja ylioppilaiden terveydenhoitoasema. Taiteiden tiedekunta sijoittui myöhemmin  Pienteollisuustalon ylimpään kerrokseen Rotkon tilojen ohella.

Kasvatustieteiden osastoa ja sittemmin tiedekuntaa edeltävä opettajankoulutuslaitos toimi vuodesta 1975 yleisradion tiloissa, Lappiatalolla. Nämä tilat eivät kuitenkaan pitkään riittäneet kasvavalle toiminnallemme. Muistan, kuinka saimme ystävällistä apua Rovaniemen kaupunginkirjastosta silläkin tavoin, että meillä oli lupa käyttää kirjaston spriimonistuskonetta opetusmonisteiden tekemisessä! Veivasimme sprii-monisteita säästeliäästi. Suojaesiliinat olivat käytössämme, ettemme sotkeneet vaatteitamme. Tekstit kirjoitettiin mekaanisella kirjoituskoneella vahaksille eikä kirjoitusvirheitä saanut tulla. Muistan jakaneeni opiskelijoille vahvan spriin hajuisia, violetin värisiä monisteita luentosarjojen alkaessa.  24-tuntisten luentosarjojen sisällysluettelot olivat tärkeitä. Vaihtoehtona oli kalkkeeri- tai hiilipaperin käyttö kirjoitettavien sivujen välissä. Kopiokoneita ei ollut.

Opettajankoulutus siirtyi syksystä 1977 linja-autoasemalle Aslakin hotelli- ja ravintolatiloihin.  Alakerran luentosali oli tehty linja-autoaseman entisestä kahviosta. Opetustilana se ei ollut kovinkaan toimiva ja rauhallisuudesta jouduimme tinkimään: aika ajoin oli lasin lävitse mahdollista observoida matkustavaisten ja asemanseudun ”kanta-asiakkaiden” touhuja. Vastavuoroisesti luennointia saatettiin ulkopuolelta ryhtyä seuraamaan sälekaihdinten läpi – ja ”avoin yliopisto” toteutui sanan varsinaisessa merkityksessä. "Julkinen tiede" tai "avoin tutkimus" näyttäytyivät tässä muodossa konkreettisesti! Avoin viestintä myös!

Opetus- ja työhuonetiloihin tultiin motellin sisäpihan kautta ja monen varhaisen aamutunnin muistikuvana on itselleni jäänyt mieleen sisäänkulku. Ei se ehkä huolettanut, mutta hämmensi - alueella asustelevien tervehdysten vastaanottaminen sekä aamutoimiensa näky.

Henkilökunnan työhuoneet sijaitsivat yläkerrassa entisissä motellihuoneissa ja ne olivat usein jaettuja. Huonevarustukseen kuuluivat lavuaari, peili, ns. tupakkapöytä sekä tekonahkatuoli. Hotellihuoneet olivat huonosti eristettyjä eivätkä ne vaimentaneet mitään ääniä.

Erityisesti luokanopettajaopiskelijoiden jatkuva pianonsoittoharjoittelu aulatilassa on jäänyt mieleen jokaiselle Lapin korkeakoulun alkuvuosien opettajalle. Milloin soi "Marjukka" eri variaatioin, milloin taas työväenlaulut, "Eespäin, eespäin, tiellä taistojen". Keskittyminen näiden musiikkielämysten lomassa oli ajoittain haasteellista.

Lopulta totuimme myös rämähdyksiin, kun alakerran pajatson päävoitot eli kasa kolikoita rämähti metalliastiaan. Opimme olemaan syöksähtelemättä parvekeikkunaan katsomaan, kuka onnellinen sai päävoiton. Parvekeikkuna oli kyllä melkoinen observointipaikka.

Tuolloin 1970-luvulla korkeakoulun käynnistyminen koettiin odotettuna ja lupaavana, ja kaikkien motivaatio pysyi korkeana.  Kasvatustieteiden osasto siirtyi vuonna 1981 Hallituskadulla  sijaitsevaan uuteen kerrostaloon, sittemmin niin sanottuun Vilhontaloon.

Kasvatus- ja oikeustieteilijöiden tarvitsemana suurena luento- ja tenttitilana toimi elokuvateatteri Kino Tenon suuri sali. Sekin tila herättää monessa ylioppilaskunnan vanhimmassa sukupolvessa nostalgisia muistoja, vaikka muistiinpanojen tekeminen polven päällä koleassa ja puolipimeässä teatterissa oli varsin hankalaa. Luennoitsijoina emme jääneet kaipaamaan elokuvateatterin pimeää ja kylmää salia, jossa katseyhteys kuulijoihin puuttui tyystin - kuulijoita ei nähnyt lainkaan -  ja akustiikka oli vaikea; hyvä, että kuuli oman äänensä.

Yhteiskuntatieteiden osasto aloitti toimintansa vuonna 1982 Vilhontalolla, mutta muutti saman tien Kemintien varteen Vaihdekadulle SOK:lta vuokrattuun vanhaan varastokiinteistöön. SOK:n kaltevat käytävät tulivat tutuiksi useille opiskelijapolville.

Ensimmäiset opetus- ja työtilamme sijaitsivat siis monessa väliaikaisessa pisteessä, ja oma eksotiikkaansa niihin sisältyi.

Pienteollisuustalolta oli lyhyt matka linja-autoasemalle ja torille. Kaupungin ainoa Alko-myymälä sijaitsi naapurirakennuksessa. Kaikissa Pienteollisuustalon työhuoneissa ja myös sen ainoassa isohkossa luentosalissa oli isot lasi-ikkunat ympäröivään maastoon. Helsingin Sanomat kuvasikin 10.9.1979 Lapin korkeakoulun sijaintia seuraavasti: ”Mutta sijainti takaa ainakin elävät yhteydet ympäröivään yhteiskuntaan. Ikkunasta kuin ikkunasta näkee torin laidalla liikehtimään tottuneen miesjoukon kauppoja hieromassa, ottamassa ryyppyä tai levähtämässä männikön laidassa, ja ison luentosalin takana hohtaa Lapin jälleenrakennuksen muistomerkki: sitäpä on luennoitsijan soma silmäillä”.

Lapin korkeakoulun ensimmäisenä lukuvuonna kokopäiväinen henkilökunta koostui noin 20 opettajasta ja osapuilleen samasta määrästä muuta henkilökuntaa, joihin kuuluivat kirjaston ja hallinnon väki, siivoojat ja vahtimestari. Kaikki tunsivat toisensa ja ilmapiiri oli alkuvaiheessa hyvin kotoinen.

Henkilökunnan ja opiskelijoiden välillä vallitsi tiivis me-henki. Ensimmäiset opettajat olivat nuoria, vasta uraansa luovia ja opiskelijat samanikäisiä, monet iältään vanhempia. Keskinäinen tuki ja tuntemus oli vahva. Ensimmäiset opiskelijoiden vappujuhlat pidettiin pienen opiskelijakunnan ja henkilökunnan kesken Jälleenrakennuspatsaalla, pienteollisuustalon ja rautatieaseman välissä. Tällä paikalla nostimme maljoja ennenkuin keksittiin jätkänpatsaan lakitus. Laskiaisperinteinä oli vuodesta 1980 alkanut köydenvetokilpailu, jossa vastakkain olivat hallintoviraston ja oikeustieteen opiskelijoiden ainejärjestö. Alkuvaiheen yhteisöllisyydestä kertoo koko talon yhteiset pikkujoulut, joista viimeisestä mieleeni on jäänyt Tiernapoika-esitys ja rehtorin vaikuttava performanssi siinä.

Vuonna 1979 korkeakoulussa aloitti 48 uutta luokanopettajaopiskelijaa ja 87 oikeustieteen opiskelijaa eli noin 150 perusopiskelijaa. He tulivat valituksi tiukan seulan läpi. Hyvin onnistuimme valinnoissa, ja saimme lahjakkaat opiskelijat sekä erinomaista palautetta opinnoista ja työnantajilta. Tuolloin opettajankoulutuksen opintonsa aloittaneet  ovat nyt  merkittäviä vaikuttajia - kuka harjoittelukoulun johtavana rehtorina, kuka saamenkielisen opetuksen tai opetustoimen ylitarkastajana, monet luokanopettajina, erityisopettajina, erityisopetuksen koordinaattorina, aineenlehtoreina, harjoittelukoulun lehtoreina, yleisradion toimittajana ja isojen yhtenäiskoulujen rehtoreina. Ainakin yksi heistä yliopistossamme väitelleenä.

Oikeustieteen opinnot 40 vuotta sitten aloittaneista eräs on edennyt hovioikeuden presidentiksi, eräs Rovaniemen käräjäoikeuden laamanniksi, on nimismiehiä, asianajajia ja lakitoimistoissa ansioituneita, eräs hyvinvointioikeuden apulaisprofessorina ja valituksi tuli myös teatterinjohtajana myöhemmin ansioitunut. Ylioppilasteatterihan perustettiin sitten heti 1980 näiden aktiivisten henkilöiden toimesta.

Monelle opiskelijalle ensimmäinen opiskelijaruokala oli pienteollisuustalon ylimmässä kerroksessa sijainnut Hiljan baari, tai "Hiljan kuppila". Sen muistamme kaikki korkeakoulumme alkuvuosilta. Hilja piti korkeakoulun henkilökunnasta ja opiskelijoista hyvää huolta, ote oli huolehtiva ja säntillinen sekä suorasanainen. Hän piti väkemme myös kurissa ja nuhteessa. Hänellä oli kyllä myös suosikkeja. Eräs heistä - erityisesti Rovaniemen koulutuskuntayhtymän emeritus-johtaja - sai tupla-annokset hyvän käytöksen tai muun mallikelpoisuuden takia. Ruoka oli edullista ja kahvia riitti. Kuppila oli varsinkin oikeustieteilijöille tärkeä tapaamispaikka, sosiaalisen elämän keskus ja tietotoimisto.

Opiskelijoiden lounaspaikkoja olivat myös virastotalon ruokala sekä Ounaskosken koulu opetusharjoittelijoille. Opiskelijamäärien kasvaessa virastotalon lounasjonot pitenivät niin, että kolmen markan alennuksella syöneet opiskelijat siirrettiin hallinnollin keinoin pois muiden asiakkaiden tieltä. Alennuslounasta ryhdyttiin tarjoamaan vasta siten, kun täyden hinnan maksanut väli oli syönyt. Myös mm. Pizzeria Giovanni antoi opiskelijalennusta. Opiskelijoiden ja opettajienkin lounasmahdollisuudet helpottuivat vasta sitten, kun saimme omat uudisrakennuksemme sekä opiskelijat ateriatuen.  

Opettajaksi opiskelevien ainejärjestö Lapikas on yliopistomme vanhin ainejärjestö. Opiskelijat ovat aktiivisia heti ensimmäisistä vuosikursseista alkaen. 1980-luvun alussa aineyhdistys Lapikas teki osastoneuvostolle lukuisia ehdotuksia opetussuunnitelman ja opiskelun kehittämisestä: heidän mielestään opettajankoulutuksessa oli liikaa päällekkäisyyksiä ja kohtuuttomasti opetussisältöjä. Syksyllä 1981 opiskelijat järjestivät "opintoseisauksen" koska opintovaatimuksia pidettiin ylimitoitettuina. Tenttikirjoja oli vaikea sada, yleisiä tenttipäiviä oli liian vähän, tentit ruuhkautuivat sekä kytkös teorian ja työelämän välillä liian vähäinen. Asian korjaaminen olisi ainejärjestön mukaan voitu aloittaa opettajien ja opiskelijoiden yhteisestä kritiikkipalaverista, jossa olisi pohdittu opetusohjelmien kehittämisperiaatteita. Osastoneuvosto päättikin ottaa opiskelijat laatimaan opetussuunnitelmaa (vrt. tämän päivän laatusilta- ja palautepöytätilaisuudet).

Ensimmäiset oikeustieteen opintojen pääsykokeet järjestettiin 18.7.1979 Lappia-talolla, jonka salissa liki 400 pyrkijää pohti viiden tunnin ajan pääsykoekysymyksiä. Monet Pohjois-Suomesta tulevat hakijat pyrkivät useimmiten ensimäistä kertaa opintoihin, eivätkä he olleet myöskään käyneet valmennuskursseja. Lapista irtosikin opiskelupaikka alemmilla pisteillä kuin Turusta ja Helsingistä.

Ensimmäisen vuoden opiskelijavalintojen tunnelmista kertoo omalla tavallaan se, että valinnoista tehtiin 14 oikaisupyyntöä. Eräs helsinkiläinen hakija kirjoitti oikaisupyyntönsä seuraavin sanoin (va. hallituksen pöytäkirjasta 1.10.1979): " pyytää tulla hyväksytyksi Lapin korkeakouluun, koska siellä on parempi opiskella johtuen korkeakoulun koosta sekä Rovaniemellä hyvät mahdollisuudet harrastaa slalomia. Isä oli erehdyksessä ilmoittanut hakijan Helsingin tiedekuntaan pyrkiväksi". Eli Isän erhe ja Lapin korkeakoulun sopivuus valkenivat hakijalle sen jälkeen, kun hän oli havainnut saamansa pistemäärän riittävän Lappiin, mutta ei Helsinkiin.

Hoidin yhtenä työtehtävänäni korkeakoulun opiskelijoiden rekrytointia ja korkeakouluopintojen markkinointia siten, että kiersin monena alkuvuonna kaikissa Lapin lukioissa kertomassa ja mainostamassa korkeakoulumme tarjontaa. Toimin yksin ja ajoin korkeakoulumme punaisella Lada-farmariautolla ympäri Lappia mukanani ensimmäiset uunituoreet valintaoppaat sekä opinto-oppaat. Usein vierailukäynteihini sisältyi lukiolaisten info-tilaisuus päiväsaikaan ja vanhempainilta illalla. Väkeä tuli paikalle paljon.

Minulla oli heille mieluisaa kerrottavaa: nyt on lappilaisilla nuorilla mahdollisuus yliopisto-opintoihin omassa maakunnassa.

Törmäsin näillä markkinointi- ja opinto-ohjausmatkoilla myös vahvoihin ennakkoluuloihin. Sain kuulla tarinoita, joissa nuoret joutuivat puolustamaan koulutukseen hakeutumista ja törmäsivät penseisiin asenteisiin: "Mitä se sie sinne tyhjää meet yliopisthoon - tyvär - aikaa kuluttamhaan. Täällä on pärjätty ennenki ilman mithään sen kummemphaa koulutusta". Asenteet eivät välttämättä olleet kaikille koulutukseen hakeutuville kannustavat.

Erään väitelleistä tohtoreista olen tavannut ensi kerran lukion abiturientteina Sodankylässä ja ensitapaaminen johti vuosikymmenien mittaiseen yhteiseen innostavaan oppimismatkaan.

Muistan Lada-ajomatkani silloin hiljaisissa Lapin kunnissa ja koulukeskuksissa. Eräässä lappilaisessa kunnassa tulin yöksi hotelliin, jossa ei ollut ainuttakaan muuta asiakasta. Vastaanottovirkailija oli sekä baarimikko, kokki, tarjoilija ja siivooja ja hän myös kysyi huoneen saatuani, minkä aikaa heräilen, että hän sitten tietää keitellä kananmunat aamuksi.

Oikeustieteilijät, tuttavallisemmin oikkikset, perustivat aineyhdistys Artiklan heti lokakuussa 1979. He oli aktiivisia ja osallistuivat mm. tutkinnonuudistuksen valmisteluun. Vuorovaikutus opettajien ja opiskelijoiden kesken oli vilkasta puolin ja toisin. Opettajakunnasta valittiin joka vuosi aineyhdistykselle inspehtoori.

Liikunta oli suorittu harrastus. Opiskelijat järjestivät omiakin tapahtumia. Keväthankien aikaan laskettiin Ounasvaaralla Saraviita-slalom sekä hiihdettiin Halttus-Hiihdot. Myöhemmin ohjelmaan lisättiin Nuolimaa-Hölkkä. Nämä kuuluivat lukuvuoden kiertoon monen vuoden ajan. Nykyajan univormut, haalarit, artiklalaiset hankkivat vuonna 1986.

Kansainvälinen opiskelijavaihto käynnistyi, kun englannin kieleen erikoistuneet luokanopettajaopiskeijat matkustivat aktiivisen lehtorinsa aloitteellisuudesta vuonna 1988 ensimmäisen kerran vaihtoon Etelä-Englannissa sijaitsevaa Rolle Collegeen tai Rolle Faculty of Educationiin. Muutaman opiskelijan vaihdolla aloitettiin samalla, kun kansainvälistymistä sekä tutkimustoiminnan vahvistumista alettiin korostaa ja odottaa yhä selkeämmin.

Muistan oman väitöskirjatyöni varhaiset vaiheet pienteollisuustalolta: tutkimusaineistoni oli reikäkorteilla ja käytössä oli massiivinen keskustietokone (2 metriä x 1,5 metrinen koneisto), joka painoi tonnin ja täytti yhden huoneen. Omat ajokomennot tai tietokoneajot syötin Ouluun, sen laskentakeskukseen ja sieltä tulokset - faktorianalyysit, regressioanalyysit, korrelaatiomatriisit - tulivat postitse joko isoina pahvilaatikkoina täynnä tulostuslakanoita tai ohuina kirjekuorina, jos ajo oli kaatunut. Ja sitten vain aina uusia yrityksiä. Oma henkilökohtainen tietokone, mikro- tai minitietokone oli vain visio 1970-luvulla.

Alkuperäiseen korkeakouluun kuuluivat siis kasvatustieteiden tiedekunta, oikeustieteiden tiedekunta sekä kirjasto. Korkeakouluun perustettiin myöhemmin yhteiskuntatieteiden tiedekunta (1982) ja taiteiden tiedekunta (1990) sekä Arktinen keskus (1989). Nimi muuttui Lapin yliopistoksi 1991.

Nykyinen kampuksemme (II-vaihe) otettiin virallisesti ja juhlallisesti käyttöön 4.6.1992, ja taiteiden tiedekunta (III-vaihe) 4.9.2006). Näillä kaikilla on paljon historiaa muisteltavana, mutta kaiken kaikkiaan Lapin yliopiston  40-vuotinen historia osoittaa, kuinka paljon on tehty työtä, kaukonäköisesti ja uutterasti idearikkaassa toimintaympäristössä, aluksi vaatimattomissakin puitteissa.

Aivan huikea päivä tänään, ja kun ajattelen vuotta 1979, ei silloin voitu kuvitella itseämme tässä ja nyt. Tässä matkassa mukana olleina voimme olla kiitollisia kaikesta opitusta ja koetusta, kaikesta tuesta ja saavutetuista päämääristä.

Olen muistellut alkutaivaltamme tässä paljolti silloisten opiskelijoiden kannalta, ja ehkä tämä näkökulma - opiskelijoiden näkökulma  - onkin mitä tärkein. Myös tulevaisuudessamme.

Tänä päivänä kohtaavat eilinen ja huominen. Tänä päivänä kaikki se, mikä on uutta, on huomenna historiaa. Lapin yliopisto on täyttänyt siihen kohdistuvat odotukset, jopa unelmat. Ne antavat uskoa huomiseen, antavat pohjan rohkeudelle ja periksiantamattomuudelle, joiden varassa on helppo astua askel kerrallaan kohti uusia aikoja.

Iloitkaamme yliopistostamme ja menestyköön Lapin yliopisto.

Työmme jatkuu.


Kaarina Määttä 
Vararehtori, professori

29.10.18

Opettajat kokeilivat oman yrityksen perustamista

Parikymmentä Lapin yliopiston ja Lapin ammattikorkeakoulun opettajaa tutustuivat yrittäjyyteen kokeilemalla oman miniyrityksen Suomen Yrittäjien ja Nuori Yrittäjyys ry:n toteuttamassa koulutuksessa.

Yhä useampi tekee työuransa yrittäjänä tai pienessä yrityksessä. Teknologian muutos ravistelee työelämää ja työn teon muotoja. Yrittäjämäinen työote ja asenne auttavat muutoksessa ja tarttumaan mahdollisuuksiin. Siksi on tärkeää, että opiskelijat saavat tukea yrittäjyyttä tukevien osaamisten karttumiseen opintojen aikana ja näkevät yrittäjyyden tasavertaisena uravaihtona palkkatyölle. Tällä hetkellä vain noin kolme prosenttia korkeakouluista valmistuneista toimii yrittäjänä vuosi tutkinnon jälkeen (Vipunen, opetushallinnon tilastopalvelu).

Nyt järjestetyssä koulutuksessa opettajat saivatkin omakohtaista tuntumaa yrityksen perustamiseen alkuvaiheisiin ja eväitä ohjata opiskelijoita pohtimaan yrittäjyyttä keinona työllistyä ja tuotteistaa osaamistaan.

Kolmiosaisen koulutuksen aikana tutustuttiin asiantuntijoiden johdolla oman osaamisen tunnistamiseen, osuvaan somemarkkinointiin, järkevään hinnoitteluun ja kasvun kumppaneihin. Opettajat perustivat yritykset Nuori Yrittäjyys ry:n sähköiselle oppimisalustalle. Viimeisellä kerralla opettajat pitchasivat yritysideat ja saivat palautetta tuomaristolta.

Tuomaristossa oli mukana Lapin Yrittäjien toimitusjohtaja Pirkka Salo, YES Lapin aluepäällikkö Juhamatti Konttaniemi ja yrittäjä Henna Nurminen, HHR Business.
 


Tuomaristo kehui yritysideoiden korkeaa tasoa ja toteuttamiskelpoisuutta. Parhaana palkittiin Emmi Harjuniemen Arctic Design Toys.





Muille palkintosijoille ylsivät Sirpa Torvisen ja Päivi Saaren Palaset, sekä Tuula Ahokummun ikääntyvien ihmisten kotiyhteisö.

Koulutus sai hyvän vastaanoton. Sen parhaana antina koettiin muun muassa itsensä haastaminen, oman liikeidean kehittely ja monipuolisten näkökulmien avaaminen.

____________


Koulutus on osa Suomen Yrittäjien Osaavia opettajia - Yrittäviä nuoria -hanketta. Lääkintöneuvos Sakari Alhopuro lahjoitti miljoona euroa opettajien yrittäjyysosaamisen lisäämiseksi. Koulutus toteutettiin yhteistyössä Nuori Yrittäjyys ry:n kanssa.

Päivi Ojala
projektipäällikkö
Osaavia opettajia – yrittäviä nuoria

SUOMEN YRITTÄJÄT
Mannerheimintie 76 A, 00250 Helsinki
puh. 040 582 2368
www.yrittajat.fi/osaaviaopettajia

17.8.18

”Merta edemmäs kalaan”

Tartuin kollegani Laura Jokisen kanssa tilaisuuteen lähteä Erasmuksen kautta järjestettyyn henkilökuntavaihtoon Espanjan Valenciaan. Arjen kiireen keskellä emme ehtineet orientoitua matkaan ja kurssin sisältöön sen enempää, joten avoimin mielin ja odotuksin läksimme matkaan.

Tavoitteenani oli harjoitella englanninkielen puhumista mahdollisimman paljon etenkin ns. business languagea ja small talkia. Toden totta tavoite tuli täytettyä paremmin kuin hyvin. Oli päiviä, jolloin puhuimme yli 10 tuntia englantia, koska vapaamuotoiset englanninkielen harjoitukset jatkuivat usein myös rannalla ja illallisen merkeissä.

Englanninkieltä opiskelimme pienryhmissä, johon osallistui noin parikymmentä henkilöä eri Euroopan yliopistoista kuten Tsekeistä, Unkarista, Italiasta ja Belgiasta. Kurssin pääpaino oli vuorovaikutuksessa ja puhumisessa. Kävimme lukuisia mielenkiintoisia ja antoisia keskusteluita pienryhmissä, joissa keskustelimme mm. eri kulttuureiden tavoista ja kielistä, koulutuskäytänteistä sekä muista yhteiskunnallisista asioista.

Meidän kurssin osalta ryhmädynamiikka muodostui tosi tiiviiksi, joten kokoonnuimme kurssin jälkeenkin yhdessä syömään, kaupunkikierrokselle tai rannalle. WhatsApp ryhmä muodostui vaivattomasti ryhmän kesken, ja verkostoituminen ja tapaamiset hoidettiin helposti sen turvin. Samoin kuulumisten vaihtaminen on jatkunut edelleen kurssin jälkeenkin täältä kotosuomesta käsin.

Valencia vaihtokohteena oli mikä parhain. Kielikurssi järjestettiin Valencian korkeakoulun (Universitat Politecnica de Valencia) kampuksella, jossa opiskelee noin 30 000 opiskelijaa. Laaja kampusalue ihastuttavineen puutarhoineen tarjoavat upeat puitteet englanninkielen opiskeluun; osan englanninkurssin tunneista pidimmekin puutarhassa. Aurinko paistoi koko viikon ajan lämpötilan ollessa noin 28 astetta. Hotellimme sijaitsi laajan rantabulevardin vieressä Välimeren rantamaisemissa, josta matka kampukselle sujui joutuisasti joko pyöräillen, ratikalla tai kimppataksilla. Illalla oli aikaa tutustua myös Valencian vanhaan kaupunkiin, josta upeiden rakennuksien lisäksi mieleen jäivät etenkin appelsiinipuut sisäpihoineen. Myös moderni tiede- ja taidekeskus laajoineen puistoalueineen on näkemisenarvoinen, vaikka fillaroiden.

Kielitaidon karttumisen lisäksi saimme uusia kansainvälisiä ystäviä eri Euroopan maista. Tiivis intensiivinen kielikurssi tarjosi mahtavat puitteet oman kielitaidon kehittämiselle, mutta myös tilaisuuden tutustua eri ihmisiin ja kulttuureihin sekä vaihtaa kokemuksia esim. korkeakoulujen työskentely- ja opiskelijavalintakäytännöistä. Joskus on hyvä lähteä merta edemmäs kalaan ja verkostoitua kansainvälisillä vesillä.

Jos kiinnostuit kansainvälisestä henkilöstövaihdosta, niin lukaise hakuohjeet intrasta:

 Ohjeita -> Kansainvälistymispalvelut https://intra.ulapland.fi/Suomeksi/Ohjeita/Kansainvalistymispalvelut-/Lahde-henkilostovaihtoon!
 
Hanna Marttiini
Suunnittelija
Hakija- ja opiskelijapalvelut
p. 0400 187242

Laura Jokinen
Suunnittelija
Avoin yliopisto
p. 0400 728359

10.4.18

”Suomi tarvitsee yrittäjiä”

Otsikon lausahdus on niin tuttu, että se istuu melkein jokaisen suuhun. Kansallinen ja kansainvälinen pärjääminen markkinataloudessa edellyttävät sitä, että meillä on innovatiivisia ja tuottavia yrityksiä sekä työntekijöille riittävästi työpaikkoja.

Ponnahduslautana yrittäjyyteen voi toimia oikealta tuntuva yritysidea, kannustava ilmapiiri, taloudellinen ahdinko tai vaikkapa perheyrityksen sukupolvenvaihdos. Siitä, kannustaako yhteiskuntamme yrittäjyyteen esimerkiksi verotuksen näkökulmasta voitaneen olla montaa mieltä. Suomalainen yhteiskunta kuitenkin tarvitsee rohkeita ja idearikkaita yrittäjiä. Monelle yrittäjälle yrittäjyys on paitsi elanto, myös mahdollisuus toteuttaa itseä ja omia haaveita.

Me Lapin yliopistossa tarjoamme opiskelijoillemme arktista huippuosaamista ja näin ollen meillä on paikka olla kannustamassa ja innostamassa opiskelijoitamme yrittäjyyden moninaisten mahdollisuuksien näkemisessä.

Opetus- ja ohjaushenkilöstöllä on loistava mahdollisuus kehittää yrittäjyyteen kannustavaa osaamistaan henkilöstökoulutuksessa, jonka vedossa toimii pitkän linjan asiantuntijoita yrittäjyyskasvatuksen, johtamisen ja markkinoinnin saroilta. Eläköön arktisen yrittäjyyden innostajat!


Krista Rautio, suunnittelija, Lapin yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelut


https://www.yrittajat.fi/tapahtumat/571631-ideasta-yritykseksi-uutta-osaamista-opiskelijoiden-innostamiseen


26.2.18

Työntekijän asialla


Nykyiselle ajalle on tyypillistä erilaisten vakiintuneiksi kuviteltujen rooliasetelmien ja niiden sisältämän retoriikan muuttuminen. Työnantaja on toki edelleen palkansaajapuolelle riistäjä, jonka toimiin ei ole missään oloissa luottaminen, mutta muutoin kuva työnantajan ja palkansaajapuolen tavoitteista on tänään kokolailla toisenlainen kuin ennen. Työntekijäpuoli painottaa tärkeimpänä tavoitteenaan yleisen ansiokehityksen turvaamista ja riistäjäpuoli pyrkii kaikin tavoin välttämään ylimitoitetun palkankorotustason mukanaan tuomia sopeuttamistoimia ja pitämään kynsin ja hampain kiinni hyvästä henkilökunnastaan, siis ajamaan tavoitetta, joka varhemmin oli palkansaajapuolen keskeisimpiä agendoja.

Kun rintamalinjat on näin asetettu, siis tavoitteisiin, jotka molemmat voidaan nähdä osaltaan tärkeinä, ei ole vaikeata ymmärtää, miksi kompromissin hakeminen on tällä kierroksella kovin työlästä. Omasta mielestään objektiivisen hyvästä tavoitteesta kiinni pitävä työnantaja on palkansaajaliikkeen viestinnässä saanut osakseen mitä kummallisempia solvauksia, jopa yli sen, mitä tavanomaisessa työmarkkinaärhentelyssä voidaan pitää kohtuullisena. Työnantajapuoli taas on systemaattisesti pyrkinyt fokusoimaan energiansa ratkaisun hakemiseen, eikä vastapuolen haukkumiseen.

Tilastoaineistosta on pääteltävissä, että opetus- ja tutkimushenkilöstön puolella vuosi 2017 oli monen vuoden jälkeen ensimmäinen vuosi, jolloin henkilöstö ei enää vähentynyt vaan hivenen lisääntyi. Muun henkilökunnan puolella taas trendi oli viime vuonnakin lievästi laskeva, joskin sielläkin suunta on selkeästi tasaantumassa. Molemmat kuvaajat kertovat lahjomattomasti sen, että koulutusleikkausten aikaansaama sopeuttamistarve yliopistotalouteen on tehty ja taloudellinen toimintaympäristö saatu pääosin vakautettua. Silti yliopistojen ennakoitu toiminnallinen tulos viime vuonnakin oli selvästi pakkasella. Kun nyt pöydässä olevan yleisen ansiokehityksen turvaamisen tavoitteen (3,2%/24kk) hintalappu yliopistoille on sivukuluineen suuruusluokassa 40-50 miljoonaa, ei tarvitse olla taloustieteilijä nähdäkseen, että yliopistojen toiminnallinen tulos – kun rahoitustaso on lukittu paikalleen vuoteen 2020 saakka – painuu vuonna 2019 vähintään 70 miljoonaa euroa tappiolle nykytasoon nähden. Ei tarvitse myöskään olla mikään meedio arvatakseen, että yliopistojen henkilöstömäärä lähtee taas selvään laskuun, mikä vaikuttaa henkilöstön jaksamiseen, työtehtävien jakautumiseen, mahdollisuuksiin pysyä mukana kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa ja kehittyä tuloksellisesti.

Vaikka jollakin tasolla hyvin ymmärrän vaatimuksen yhdenmukaisen palkkakehityksen takaamisesta moraalisena arvona, pidän oikeudenmukaisuusnäkökulmasta paljon tärkeämpänä sitä, että toimeentulo kyetään takaamaan koko henkilökunnalle. Jos elettäisiin ajassa ennen koulutusleikkauksia, palkansansaajapuolen vaatimukseen yleisestä linjasta olisi helppo suostua. Nyt rahaa ei ole, eikä sitä ole mistään lisää tulossa sopimuskaudella.

Ainakin Lapin yliopistossa on jo viimeiset kolme vuotta tehty hartiavoimin töitä sen puolesta, ettei ketään tarvitse irtisanoa rahoituksen jyrkästi vähentyessä. Meillä on loistava ja sitoutunut henkilökunta. Paikallisesti tästä on vallinnut hyvä yhteisymmärrys ja sen eteen kaikki ovat olleet valmiita tekemään yhdessä tuumin töitä. Jos palkansaajajärjestöt nyt vievät reaaliset mahdollisuudet hyvän henkilöstöpolitiikan jatkamiselle paikallistasolla, ollaan eriskummallisessa tilanteessa. Ns. vientivetoisen palkankorotusmallinhan oli tarkoitus huomioida myös eri toimialojen erilainen tilanne eikä olla määrittämässä yhtä ainoaa korotustasoa. Nyt on uhkana, että katosta tulee myös lattia.

Palkansaajajärjestöt ovat useaan otteeseen tämän prosessin aikana korostaneet, että he eivät näe yhteyttä palkankorotusten, yliopistojen taloudellisen tuloksen ja sopeuttamistoimien välillä. Ja jos jonkinlainen yhteys olisikin, on se lopulta työnantajan ei työntekijän ongelma. Mitäpä siihen voisi järkevää vastata? Ehkä se sitten on sitä ammattiyhdistysliikkeen sisäistä solidariteettia, jossa turvataan ansiokehitys osalle jäsenistöä ja osa jäsenistä jää sen vuoksi ilman työtä ja toimeentuloa. Minun oikeudenmukaisuuskäsitykseeni tämä ajattelu ei mahdu ja kannan mielelläni palkansaajaviestinnän työnantajalle suomat kohteliaisuudet ymmärtämättömyyteni tiimoilta. Sen olen hienolle henkilöstöllemme velkaa, että heidän puoliaan pidän.

Työ sopimuksen saamiseksi jatkuu keskeytymättä. Ensimmäinen päivän lakko on edessä keskiviikkona Helsingin yliopistossa, jatkuen sitten kuutta yliopistoa koskien seuraavalla viikolla. Tasaisen vauhdin taulukolla on selvää, että viimeistään huomenna palkansaajapuoli tekee suuren mediahuomion saattelemana ilmoituksen päivän lakosta vielä jäljellä oleviin yliopistoihin, mukaan lukien Lapin yliopisto, viikolle 11. Hyvä on, että työntekijät tuovat asiansa esille ja purkavat aiempina vuosina kertynyttä ja palkansaajajärjestöjen luomaa painetta. Lakolla annettavan viestin voisi tietysti kohdentaa myös hätähuudoksi yliopistojen supistuvaa rahoitusta ja jäädytettyjä indeksejä kohtaan, eikä vastuullisesti toimivaan työnantajaan, mutta yhtä kaikki yliopistorahoituksen kehityksestä ja riittävyydestä on kaikkien oltava huolissaan.

 
Markus Aarto
Hallintojohtaja
Pääneuvotteluryhmä   

13.2.18

Matkalla maailman ympäri


Neuvotteleminen on taitolaji, jossa keskeistä on ymmärtää, milloin sopimus voidaan synnyttää ja millä ehdoilla se on synnytettävissä. Jos neuvotteluasema on tasapainoinen, sopimus on aina molempien osapuolten neuvottelutavoitteiden kompromissi, jonka kanssa molemmat osapuolet voivat elää. Vanha työmarkkinaviisaus on, että työehtosopimusneuvotteluissa ei yritetä, eikä oteta selkävoittoja.
Yliopistosektorin työehtosopimusneuvotteluja on julkisuudessa kuvailtu vaikeiksi, mitä ne ilman muuta ovatkin, koska asiat ovat vaikeita. Työehtosopimuksen sisällön kehittäminen – erityisesti, kun valtion ja kunnan haamu on koko ajan läsnä neuvotteluissa – on haastavaa samoin kuin palkankorotustason mitoittaminen tilanteessa, jossa yliopistotalous kiristyy koko ajan. Tulehtuneeksi neuvotteluilmapiirin kutsuminen on kuitenkin jo lausujansa ylilyönti – asiat tässä riitelevät, eivät ihmiset.
Jos kohta vaikeuskerrointa on neuvotteluissa ollut jo ennestään, lukitsi valtion ja kunnan suurten palkankorotusten muodostama ”valtion yleinen linja” työntekijäpuolen näkemykset palkankorotustasosta täysin takalukkoon. Työnantajan esittämää 2,1 prosentin palkankorotusta on palkansaajajärjestöissä luonnehdittu painokelvottomilla adjektiiveillä, vaikka millä tahansa muulla kierroksella palkkaratkaisun syntymiselle tähän tasoon olisi ollut hyvät mahdollisuudet. Rahassa riidan suuruus on vaaditun 3,2 prosentin ja tarjotun 2,1 prosentin välinen erotus eli 14 miljoonaa euroa.
Perusongelmana, jossa palkansaajajärjestötkin kääntävät takkiaan aina tilanteen mukaan, on sen määrittely, ovatko yliopistot osa julkista vai yksityistä. Kun kilpailukykysopimusta neuvoteltiin, palkansaajajärjestötkin mieluusti lukivat yliopistot yksityisen sektorin toimijoiksi, koska lomarahaleikkaukset koskivat vain julkista sektoria. Nyt, kun tällaista uhkaa ei ole, on taas tukevasti ankkuroiduttu valtion kylkeen, ainakin vaatimuspuolella.

Valtion, kunnan, kirkon ja yliopistojen rinnastamiseen liittyy lukuisia ongelmia, joista vähäisin ei ole se, että kaikki muut julkiset toimijat voivat käyttää verotusoikeuttaan taloutensa tasapainottamiseen, kun yliopistoilla tällaista mahdollisuutta ei ole. Jo eilen Maaseudun tulevaisuus uutisoi kuntaliiton laskemiin perustuen kunta-alan palkkaratkaisun vastaavan laskennallisesti 0,75 prosenttiyksikön korotusta kunnallisveroon. Sama verokorotus- tai leikkaustarve lienee edessä valtiollakin. Kirkolla tosiasiallista verokorotusmahdollisuutta ei juuri ole, mistä syystä tilanne kirkon pöydässä vaikuttaa sekin hyvin vaikealta.
Elämme aikaa, jossa vastuullisesti toimivat joutuvat helposti tarkoitushakuisen negatiivisen kirjoittelun kohteeksi. Palkansaajajärjestöiltä on jäänyt havaitsematta, että vakaa yliopistotalous on työntekijän paras turva ja hyvinvoinnin tae – seikka, joka kyllä hyvin ymmärretään työntekijöiden puolella itse yliopistoissa. Maailma näyttää Pasilasta katsottuna kovin erilaiselta kuin arkityössä yliopistoissa. Ns. yleisen linjan mukaiset palkankorotukset johdattavat yliopistolaitoksen takaisin sopeuttamistoimien ja säästöjen tielle, eikä työtä voida enää tarjota nykyisessä laajuudessa sille hienolle työntekijäjoukolle, joka yliopistojen sydämen muodostaa. Sen työnantaja pyrkii välttämään loppuun saakka.

Palkansaajapuoli on pitänyt neuvotteluissa vahvasti esillä korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visiota 2030, jonka mukaan hyvinvoivat korkeakouluyhteisöt ovat Suomen voimavara ja korkeakoulut ovat Suomen parhaita työpaikkoja. Vision tavoitteesta vallitsee vankkumaton yksimielisyys pöydän molemmin puolin. Järjestöjen vaatimukset vain vievät jo nyt pohjan rakentaa hyvinvoivaa ja parasta korkeakoulua, jossa työtä on tarjolla kaikille, palkkausjärjestelmä palkitsee hyvästä työstä ja jossa rahaa riittää myös tutkimusinfrastruktuurin ylläpitämiseen ja kehittämiseen.
Reilun kahden kuukauden neuvotteluprosessin aikana työnantaja on tullut työntekijäpuolta vastaan tekemällä parin liuskan verran vastaantuloja palkansaajapuolen esittämiin vaatimuksiin. Palkansaajapuolella ei ole ollut halukkuutta tulla vastaan juuri missään tekstikysymyksissä, mikä on lukkiuttanut neuvottelutilanteen myös näiltä osin. Vaikeata on ollut välttyä ajatukselta, että palkansaajajärjestöt hakevat nyt selkävoittoa, jossa palkankorotukset ylittävät yliopistojen maksuvaran ja jossa kaikki tekstimuutokset ovat palkansaajalähtöisiä. Selvää on, että vaikeata sopimuksen synnyttäminen näillä eväillä on, kun samalla vielä julkisuuteen syötetään tarinaa, jonka mukaan yliopistot eivät arvosta henkilökuntaansa.

Tätä kirjoitettaessa palkansaajajärjestöt ovat juuri jättäneet lakkovaroituksen ja kaivaneet sapelit esiin. On surullista, että yhteistä etua ja realiteetteja ei haluta ottaa huomioon. Saa nähdä paljonko lentokilometrejä vielä tarvitaan, ennen kuin neuvottelut etenevät. Kovin kauaksi maapallon ympärysmitasta tuskin jäädään. Suunnan kohti Bulevardia työntekijäjärjestöt näkyvät jo valinneen.


Markus Aarto
Hallintojohtaja
Pääneuvotteluryhmä

6.2.18

Was für ein leben?

Herätyskello soi Rovaniemellä klo 4.00, ties monennenko kerran viimeisen parin kuukauden sisällä. Monilla perinteisen yksityisen sektorin aloilla työehtosopimukset on jo solmittu, mutta julkinen sektori junnaa kauttaaltaan paikoillaan. Eteenpäin on vaikea päästä tekstikysymyksissä ja erityisesti taloudellisten etuuksien tason määrittelyssä. Toisaalta taisteluväsymykseenkään ei ole varaa, siksi tärkeä neuvottelujen lopputulos on. Julkisen sektorin ja sen sisällä yliopistojen talous on kuitenkin lopulta varsin hauras. Varaa taloudellisiin yllätyksiin ei ole!

Olen usein näillä aamuisilla lentomatkoilla huomannut miettiväni, miksi eteenpäin on vaikeata päästä. Pääsyitä on mielestäni kolme. Ensinnäkin viime vuosien keskitetyt työmarkkinaratkaisut ovat jättäneet jälkeensä luottamuspulaa, joka heijastuu paitsi poliittisten päätöksentekijöiden ja palkansaajapuolen väliseen niin myös ja erityisesti neuvotteluosapuolten keskinäiseen luottamukseen. Ulkopuoliset innovaatiot vaikeuttavat neuvotteluilmapiiriä ilman, että neuvotteluosapuolilla on niihin osaa tai arpaa. Ilman luottamusta on vaikeata sopia vaikeita asioita. Toiseksi yleinen positiivisesti kehittyvä taloustilanne synnyttää helposti harhakuvitelmia yliopistotalouden parantumisesta, vaikka tosiasia on, että yliopistojen budjetteihin ei ole tullut kasvun käynnistymisen johdosta euroakaan lisää rahaa. Myös julkinen talous elää yhä edelleen osaksi velkarahoituksella. Kolmanneksi osapuolten erilainen käsitys yliopisto-oikeushenkilön luonteesta vaikuttaa perustavanlaatuisena kysymyksenä taustalla. Työnantajan näkökulmasta yliopisto on oikeushenkilö, joka voi mennä konkurssiin ja jonka talous on pidettävä tasapainossa tavalla tai toisella. Palkansaajajärjestöissä taas näyttää elävän syvässä vanhan yliopistolain mukainen virastoajatus, jossa valtio lopulta tulee ja kuittaa mahdolliset tappiot.

Koska luottamus on kaiken sopimustoiminnan ydin, pitäisi pöydän molemmin puolin pyrkiä löytämään luottamusta vahvistavia tulokulmia. Tämä koskee niin nyt käytäviä neuvotteluja kuin tulevia neuvottelukierroksiakin. Kysymys on kestävän oman neuvottelukulttuurin rakentamisesta. Se on yliopistosektorilla vielä varsin kehittymätöntä. Yhtenä ilmentymänä tästä ovat molempien osapuolten neuvottelukuntien kohtuuttoman suuret kokoonpanot. Lisäksi alan järjestöissä katsellaan mieluummin vieraisiin pöytiin sen sijaan, että pyrittäisiin kehittämän omaa neuvottelukulttuuria. 

Myös politiikka tulisi pitää työmarkkinapöytien ulkopuolella. Osapuolille on annettava neuvottelurauha. Historiallisesti on paljon hyviä huonoja esimerkkejä siitä, kun poliittinen vaikuttaminen ja työmarkkinaneuvottelut ovat sekoittuneet keskenään.

Luottamuksen ilmapiiriä eivät myöskään edistä jäsenistölle annetut ylisuuret lupaukset. Mikäli niitä ei neuvotteluissa kyetä lunastamaan, tuloksena on pettymys, joka näkyy pitkään. Lisäksi julkisuudessa neuvotteleminen, annettujen esitysten hylkääminen tiedotteissa tai sosiaalisessa mediassa jo ennen kuin niitä on edes ehditty käsitellä tai ennenaikaiset lakkopuheet ovat hyvän neuvottelukulttuurin rakentumisen kannalta tuhoisia.

Huolimatta viime vuosien maltillisista palkkaratkaisuista yliopistosektorin palkkaus on pitkällä aikavälillä kehittynyt huomattavasti paremmin kuin julkisella puolella keskimäärin tai verrattuna moneen yksityisen sektorin alaan. Tästä on myös maksettu kova hinta, kun yliopistotaloutta on jouduttu sopeuttamaan ja tasapainottamaan valitettavan usein myös henkilöstövähennysten kautta. Vaikka työntekijät ovat yliopistojen tärkein voimavara, on irtisanomisia ollut kriisitilanteissa hankala välttää, koska henkilöstökulut muodostavat likimain 70 prosenttia vuotuisista menoista. Vaihtoehdot ovat olleet vähissä. Yhä vieläkin valtaosassa yliopistoja toiminnallinen tulos on tappiolla, vaikkakin poikkeuksellisen hyvä sijoitustoiminnan tuottotaso on pitänyt käyttötalouden yliopistokehykseen nähden niukassa tasapainossa. Pelkän sijoitustoiminnan varaan tulevaisuutta on kuitenkin mahdotonta rakentaa, sillä sijoitustuotot ovat nyt poikkeuksellisen hyviä, eikä hyvä kehitys voi jatkua loputtomasti.

Palkansaajapuolen ns. yleisen linjan mukainen vaatimus palkkojen korottamisesta seuraavan kahden vuoden aikana myös julkisella sektorilla on puhtaasti taloudellinen kysymys. Vaatimuksen hintalappu yliopistoille on noin 40 miljoonaa euroa ja kerrannaisvaikutukset vieläkin suuremmat. Monet muutkin vaaditut tekstimuutokset ovat kustannusvaikutteisia. Neuvottelukierroksen pääkysymys pelkistyykin siihen, kestääkö yliopistotalouden hauras tasapaino jo toteutettujen koulutussäästöjen ja rakenteellisten uudistusten jälkeen enää kyseisen kustannusnousun vai onko edessä jälleen säästöjen hakeminen ja sopeuttamisen tie.

Ainakaan työnantajapuolella jälkimmäistä vaihtoehtoa ei haluta, sillä työkuormitus on jo nyt noussut paikoin kohtuuttomaksi. Vaihtoehdot ovat kuitenkin vähissä. Palkansaajapuolelta esitetty vaihtoehto siitä, että yliopistot voivat vaatia yhdessä opetus- ja kulttuuriministeriöltä lisärahoitusta palkankorotusten maksamiseen on yhtä realistinen kuin se, että valtio kompensoisi kuntasektorin lomarahaleikkaukset tai korottaisi veroja tai leikkaisi muita palveluja palkankorotusten maksamisen tarkoituksessa. Selvää on, että jonkinlainen korotus on tarpeen, enkä väitä, etteikö yliopistojen hyvä henkilökunta olisi palkkaansa ansainnut ja enemmänkin. Mutta kysymys on korotustason, tekstimuutosten ja kantokyvyn kokonaisuudesta. Helposti käy niin, että väistetään sutta ja tuleekin karhu vastaan, kuten kulunut sanonta kuuluu.

Yliopistotyönantajan keskeinen tavoite sopimuskierroksella on ollut palkkausjärjestelmän suoritusarvioinnin muuttaminen nykyistä kannustavammaksi ja joustavammaksi. Toisin kuin työntekijäpuolella on tulkittu, kysymys on pyrkimyksestä luoda yhteinen järjestelmä, joka mahdollistaa nykyistä oikeudenmukaisemman palkkakehityksen ilman ihmisten keinotekoista luokittelua tai itsetarkoituksellista byrokratiaa. Viimeisen viiden vuoden aikana henkilöstöltä saatu palaute nykyisestä suoritusarviointijärjestelmästä on ollut jäätävän huonoa. Nykyinen järjestelmä ei ole ollut kannustava tai kyennyt reagoimaan suorituksen muuttumiseen. Lisäksi sen hallinnointi on ollut kallista. Toisenlaisessa järjestelmässä nuo rahat olisi voitu kohdentaa jakovaraksi itse järjestelmään. Henkilöstöä edustaville järjestöille kysymys on ollut vaikea syistä, joita voi vain arvailla. Työnantajan esitykset on leimattu hypyksi tuntemattomaan, mikä on jossakin mitassa yllättävää, kun uudistuksesta on keskusteltu työryhmässä jo vuodesta 2015 alkaen. Kovin paljon nykyistä huonompaa järjestelmää tuskin voi yliopistosektorille rakentaa.

Tämän kirjoituksen otsikko Was für ein leben? on viittaus siihen, että on osapuolten omissa käsissä, millaisen elämän me yliopistoille seuraaviksi vuosiksi rakennamme. Itse toivoisin neuvotteluihin osallistujilta vastuullista ja rakentavaa tulokulmaa ja malttia neuvotella kiihkotta sekä hyväksyä lopputulema, jonka kanssa kaikki voivat elää ja joka turvaisi mielekkään työn ja ansiokehityksen mahdollisimman monelle yliopistolaiselle.

Vaikka nyt on takkuista, kaikki asiat ratkeavat lopulta sitkeydellä ja neuvottelemalla. Pardiaan kuuluvan YHL:n puheenjohtaja Satu Henttonen – jonka neuvottelutaitoa ja rakentavaa sekä pragmaattista tulokulmaa asioihin kovasti arvostan – määritteli asian oivasti twitterissä viime viikolla. ”Kaikki mahdollinenhan tehdään heti, mutta mahdottoman tekemiseen menee enemmän aikaa.” Tähän on helppo yhtyä ja toivoa neuvottelurauhaa!

Markus Aarto
Hallintojohtaja
Pääneuvotteluryhmä