29.3.11

Tieteellinen ajattelu, luovuus ja strategiset indikaattorit

Kaikkien ammattien harjoittamisen perimmäisenä edellytyksen on toimintaan kotiutuminen. Toimintaan kotiutuminen, siihen asettautuminen antaa pohjan luovuudelle joka ei ole ennalta asetetun päämäärän toteuttamista vaan mahdollisen huomaamista ja todeksi tuottamista. Ajattelun yhteydessä tätä luovuutta kuvataan osana mietiskelevää ajattelua, jolloin heideggerilaisittain käytettäisiin termiä tekhne. ”Tekhne ei viittaa vain taitoon ja tietoon, joka koskee materiaalin käsittelyä ja siitä valmistamista käsin tekemisenä, vaan taitotiedon omaksumiseen kotiutumisena.” (Parviainen 2006, 218.) Kun on syvällisesti kotonaan siinä mitä tekee, ei enää ajattele tekemistä suorituksena vaan luo uutta toiminnan sydämestä eli taitojen ja toiminnan itsensä mielen kannattelemana.

Itselleni tuohon edellä kirjoitettuun kiteytyy uuden yliopistolaitoksen aiheuttama hämmennys. Olenko enää kotona siinä toiminnassa, siinä työssä, jota teen? Tai, mihin toimintaan uusi yliopistolaitos indikaattoriohjauksineen, strategisine profiloitumisineen ja vertailemalla henkilöstön suoriutumista suhteessa valmiiksi asetettuihin tulostavoitteisiin, meitä kotouttaa? Entä minkälaiseen toimintaan itse, tiedevararehtorina, yliopistoyhteisöä kannustan.

Akateemisen tutkijan kannalta kyse on kahdesta asiasta: tieteellisen ajattelun luonteesta ja siitä miten yliopistolaitoksen perustehtävää voi toteuttaa uuden yliopistolaitoksen toimintaympäristössä. Se jalkauttaa systemaattisesti ensin yliopiston, sitten tutkijoiden ja opettajien arkeen yhä enemmän tehtäviä, joiden logiikka on teknisrationaalinen: niissä toiminta ositetaan ja osia arvioidaan esimerkiksi taloudellisen kannattavuuden tai -indikaattorien taustoittamana, tehokkaan ajankäytön kannalta, osana ennalta asetettuja päämääriä.

Tieteellinen ajattelu on systemaattista ja kriittistä, mutta samalla se on uutta luovaa. Systemaattisuus ja kriittisyys ovat tutkimuksellisia välineitä arvioida aiemmin tiedettyä ja uutena esitettyä. Tieteellisen ajattelun perimmäisenä tavoitteena kuitenkin on tavoittaa uutta ja avata mahdollisuuksia olipa kyse uusista tieteellisistä keksinnöistä tai yhteiskunnallisen keskustelun itsestäänselvyyksien avaamisesta. Tämä tavoite edellyttää kykyä ja mahdollisuutta mietiskelevään ajatteluun: tekhneen. Mietiskelevä ajattelu ei ole ajattelun tekniikoita eikä ennalta asetettujen päämäärien tavoittelemista. Tieteellisten keksintöjen tai innovaatioiden historia on kuvausta siitä, miten intohimoinen, systemaattinen tutkiminen ja tästä itsestään kumpuava luovuus konkretisoituvat oivalluksiksi. Tieteellisen ajattelun idea on myös historiallisesti ollut osa yliopistolaitoksen erityisyyttä siitäkin huolimatta, että organisaationa yliopistolaitoksen rakenne on vaihdellut. Yliopiston tehtävänä on tieteelliseen tutkimukseen, siis tieteelliseen ajatteluun, perustuva opetus. Laitoksena yliopisto on sietänyt etsimistä, erilaisten ajattelusuuntien syntymistä, uusien, joskus huimienkin ajatusten esittämistä vaikka samaan instituutioon kuuluu myös vahva uuden kritisointisointi ja koulukuntien väliset kiistat.

Kun nyt katson paikaltani arkea uudessa yliopistolaitoksessa, huomaan pala palalta, miten juuri tämä tietynlaiseen ajattelun ja toiminnan osaamiseen, tietynlaiseen työhön kotiutumiseen perustuva luovuuden ala on vaarassa kutistua. On yhä vähemmän, esimerkiksi opetuksellisia hetkiä, joita ei taustalla määrittelisi valmiiksi asetetut oppimissisällölliset tavoitteet tai onnistumisen arviointi keskinäiseen vertailtavuuteen ja mitattavuuteen pyrkivien kysymysten kautta, siis ennalta tiedettyyn perustuen. Ja on yhä vähemmän tutkimuksellista puhetta, jossa säihkyy innostus ja uteliaisuus – yhä enemmän puhetta, jossa täytetään strategisten kärkien tai painoalueiden tehtävää tai ollaan ensisijaisesti huolissaan laatuindikaattoreiden täyttymisestä. Itsekin toistan tätä puhetta: läpinäkyvyys, palautejärjestelmän laadukkuus, tutkimus- ja osaamisalueiden strateginen profilointi, tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden arviointi... Oudot ja ennakoimattomat kysymykset ovat harvassa.

Entä sitten, kysyisi kyynikko tai uuden yliopistolain henkeä jalkauttava tiedepoliittinen johto, mitä väliä noilla pohdinnoilla on, siis kenellekään muulle kuin filosofille, jolle pohdinta mietiskelevän ajattelun ehdoista voi olla teoreettisesti ja käsitteellisesti kiinnostavaa. Hyvin paljon, väittäisin. Yliopistot ovat olleet ajattelun ja uudelleen ajattelun, idearikkaita ja joskus idealistisia tiedon tuottajia ja tietämisen mahdollistajia. Ne ovat muodostaneet innovoivan ’parviälyn’: kollektiivisen toimintakulttuurin, joka arvostaa oivalluksia ja avauksia. Nyt tämä toimintakulttuuri on valjastettu osaksi innovaatiojärjestelmää, jonka tehtävänä on tuottaa erikoistumisen ja keskinäisen kilpailun logiikalla innovaatiotuotteita – tai ainakin tällaisiin johtavia elementtejä. Tätä innovaatiojärjestelmää ei oikeastaan pystytä johtamaan sisällöllisen mielekkyyden kautta. Sen sijaan sille asetetaan tavoitteita ja osoitetaan ulkoapäin suuntia, joihin pyrkimisen oletetaan täyttävän elinkeinoelämän innovaatioiden tarpeen. Tavoitteisiin ja suuntiin kannustetaan virittämällä korkeakoulupoliittisen kilpajuoksun ja saneerauspelin tunnelma.

En ole varma, mitä vastaan hangoittelen. Tiedän varmasti, että strateginen suunnittelu päätyy turhan usein suljettujen kysymysten sarjaan: strategian toteuttaminen on ennalta-asetettujen odotusten täyttämistä. Yhtä varmasti tiedän, ettei ’vanhan yliopistolaitoksen’ vapaus johtanut aina tieteellisen ajattelun ytimestä lähtevään toimintaan vaan myös esimerkiksi erilaiseen oppiaineiden rajanvetokamppailuun ja toistavaan ajatteluun. Aivan varmasti en tiedä, mistä olen henkilökohtaisesti huolissani: siitäkö, että niin harvoin tunnen enää osallistuvani toimintaan, joka kannattaa uuden tiedon muodostumista vaiko siitä, että alan todellakin kotoutua indikaattoriohjauksen ja strategisen ennalta-arvattavuuden maailmaan.

Toimintaympäristöä ei voi toivoa pois: yliopistojen rahoitusmalli, toiminnan arviointi ja strateginen johtaminen yksinkertaisesti pakottavat teknis-rationaalisiin toimintatapoihin. Johdon tehtävänä kuitenkin olisi sellaisten ratkaisujen löytäminen, joilla suojella tieteellistä ajattelua samalla kun toimintaympäristön vaateet on otettava huomioon. Kaikille yliopistoille yhteinen kysymys onkin se, miten huomioida toimintaympäristön muutos ja samalla säilyttää tieteellisen ajattelu- ja toimintatavan ydin: halu, kyky ja mahdollisuus uuden tiedon luomiseen, arvaamattomuuden ja moniparadigmaattisuuden sieto sekä avointen kysymysten ja tutkimuksen julkisuuden eetos.

Heidegger, Martin (1971): Building, Dwelling, Thinking. Teoksessa Poetry, Language and Thought. Harper & Row, New York. 143-161.
Parvianen, Jaana (2006): Meduusan liike. Mobiiliajan tiedonmuodostuksen filosofiaa. Gaudeamus, Helsinki.

Suvi Ronkainen
Vararehtori, YTT
Tutkimusmenetelmien professori, tutkijakoulun johtaja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti