26.4.11

Opintopolun solmukohtia – Suomalainen korkeakouluopiskelija tilastojen valossa

Opetus- ja kulttuuriministeriön koulutukseen siirtymistä ja tutkinnon suorittamista pohtineen työryhmän muistion mukaan (2010:11, Ei paikoillanne, vaan valmiit, hep!) Suomessa noin kolme neljäsosaa uusista ylioppilaista hakee korkeakoulutukseen välittömästi ylioppilaskirjoitusten jälkeen, mutta vain alle 40 prosenttia heistä saa opiskelupaikan heti: yliopisto-opinnoissa aloittaa 21 % ja ammattikorkeakouluissa 18 %.

Nuoret hakevat yhä uudelleen haluamallaan koulutusalalle, minkä johdosta opintojen aloittaminen venyy. Suomessa korkeakouluopintoihin aloittamisiän mediaani on 21,4 vuotta, mikä on OECD-maiden neljänneksi korkein. Viidennes aloittavista opiskelijoista on yli 26 vuotiaista. Valtaosa uusista opiskelijoista on aiempien vuosien ylioppilaita tai sellaisia, joilla on jo korkeakoulututkinto tai opiskelupaikka korkeakoulussa. Vuoden kuluttua ylioppilastutkinnon suorittamisesta 31 prosentilla on opiskelupaikka ammattikorkeakoulussa ja 27 prosentilla yliopistoissa, kolmen vuoden kuluttua 70 prosentilla on opiskelupaikka joko ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa.

Suomessa 20–29-vuotiaista koulutuksessa on 43 %, mikä on OECD:n korkein, keskiarvo on 25 %. Toisaalta suomalaisista 20–24-vuotiaista miehistä on koulutuksen ulkopuolella ja työttömänä suurempi osuus kuin OECD-maissa keskimäärin. Tämä kertoo myös osaltaan toiselta asteelta korkea-asteelle siirtymisen viiveestä sekä toisen asteen tutkinnon suorittaneiden työhön sijoittumisen ongelmista. 

Keskimääräinen opiskeluaika yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa on Suomessa 4,9 vuotta, kun se on OECD-maissa keskimäärin 4,1 vuotta.  Erityisesti yliopisto-opiskelijoiden opiskeluajat ovat pitkiä. Noin 30 % OECD-maiden korkeakouluopiskelijoista ei saa tutkintoaan valmiiksi. Suomessa luku on 28 %.

Joka vuosi yli 8 000 yliopisto-opiskelijaa keskeyttää opintonsa, kuusi prosenttia kaikista yliopisto-opiskelijoista. Ammattikorkeakoululaisilla vastaava luku on 12 000  eli vajaa kymmenen prosenttia kaikista.

Keskeyttämisen syitä lienee lähes yhtä monta kuin on keskeyttäneitä. Ala voi olla väärä, opintojen ohjaus puutteellista, henkilökohtainen elämänmuutos tai kriisi tekee opiskelusta mahdotonta tai työelämä viekin mennessään. Osa keskeyttäneistä palaa opintojen ääreen myöhemmin, osa ei koskaan.  Moni haaveilee suorittavansa opinnot loppuun, eikä välttämättä edes koe tehneensä väärää  alavalintaa, vaikka työelämä onkin vienyt eri suuntaan.

Ihanteellisen opintopolun haasteellisuus

Ihanteellista olisi, jos nuori ihminen osaisi tehdä oikeat valinnat opintoalansa suhteen, tietäisi omat kykynsä ja kiinnostuksensa kohteet, tuntisi tarjolla olevat koulutusvaihtoehdot, pääsisi aloittamaan unelmiensa opiskelupaikassa heti lukion jälkeen ja voisi asettaa tavoitteekseen sijoittua koulutuksen jälkeen toiveammattiinsa, työllistyen myös heti valmistuttuaan.

Todellisuus ei useinkaan vastaa kuvaa ihanneopiskelijasta. Moni ei vielä lukion jälkeen tiedä, mihin elämässään pyrkii tai kykenee. Jotkut luulevat tietävänsä, mutta joutuvat pettymään: ala ei vastaakaan omia toiveita, tai sitten omat mielenkiinnon kohteet ja arvostukset muuttuvat elämänkokemuksen karttuessa. Eräät saattavat sinnikkäästi pyrkiä vuosikausia samaan opiskelupaikkaan, vaikkei kyseinen paikka ehkä olekaan se ainoa tai edes paras vaihtoehto.

Haluttaessa tehostaa opiskelijan opintopolkua on tärkeää panostaa tulevien opintojen suunnitteluun ja ohjaukseen jo varhaisessa vaiheessa. Suunnittelu ja ohjaus eivät kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että nuori joutuu liian varhain tekemään päätöksiä, jotka sulkevat joitakin ovia lopullisesti.

Ei kukaan opiskelija venytä opintojaan tai niiden aloittamista siksi, että tarkoituksellisesti kuluttaisi mahdollisimman paljon yhteiskunnan varoja. Onnellisinta olisi, että jokainen opiskelija voisi edetä opinnoissaan sujuvasti ja tutkintotavoitteisesti, ja samalla omien unelmien ja tavoitteiden suuntaisesti sekä omaa lahjakkuuttaan ja voimavarojaan kartuttaen. Tämä vastaisi onnistuneimmillaan niitä odotuksia, joita yliopistolle asetetaan perusopetuksen toteuttamiseksi.

Opiskelijan tavoite eittämättä on oppiminen ja laadukkaat opintosuoritukset. Kuitenkin esimerkiksi ”Opiskelijatutkimus 2010 – Korkeakouluopiskelijoiden toimeentulo ja opiskelu” -raportista on luettavissa, että kolmannes opiskelijoista katsoo, että heidän opintonsa ovat edenneet omia tavoitteita hitaammin. Eniten opintoja hidastaa työssäkäynti. Merkittävä osa opiskelijoista (34 %) kokee stressin vaikuttavan opintojen kulkuun heikentävästi. Yliopisto-opiskelijoista 30 prosenttia on sitä mieltä,  ettei heillä ole riittävää rahoitusta opiskeluajalleen. Kolme neljästä opiskelijasta suhtautuu luottavaisesti tulevaisuuteensa ja työllistymiseensä. Yliopisto-opiskelijoista 56 prosenttia ja ammattikorkeakouluopiskelijoista 62 prosenttia arvioi, että omalla alalla on tulevaisuudessa hyvä työllisyystilanne. Kaikista opiskelijoista 30 prosenttia pelkää jäävänsä työttömäksi valmistumisen jälkeen.

Pitkittyneiden opintojen tuska

Tutkimukset ja selvitykset osoittavat (mm. http://www.pathwaystoadulthood.org/about/; http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2010/opintojen_nopeuttaminen.html?lang=fi&extra_locale=fi ), että hidas siirtymä koulutusasteelta toiselle ja pitkittyneet opinnot ennustavat tyytymättömyyttä myöhemmin elämässä. Hitaat siirtymät ja myöhäinen valmistuminen siirtävät perheen perustamista ja työllistymistä. Opintojen pitkittyminen lisää uupumusta, erityisesti kyynisyyden ja riittämättömyyden tunteita, ja tämä taas vähentää opiskeluintoa sekä ennustaa myöhempää masentuneisuutta. Opintojen sujuminen ja onnistuneet opiskelutulokset heijastuvat näin opiskelijan hyvinvointiin elinikäisenä projektina.

Huomio opiskelun esteettömyyteen

Yliopiston tulee pitää huolta sen jokaisesta opiskelijasta. Opiskelijan tuen tarve vaihtelee, ja passiiviset opiskelijat voivat jäädä täysin sivuutetuiksi, unohtua tyystin. Opiskelijoilla on erilainen tapa toimia, oppia, hahmottaa ja prosessoida tietoa. Heillä voi olla oppimisvaikeuksia, jotka ilmenevät esimerkiksi kirjoittamisvirheinä, estyneisyytenä tai jännittyneisyytenä, tenttiahdistuksena, ajankäytön hallinnan vaikeuksina, motivaatiopulmina tai tarkkaavaisuuden häiriönä ja aloitteellisuuden puutteena. Yliopisto-opetuksen ja opiskelun tulee tukea fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista esteettömyyttä, joka sallii ja tukee oppimistyyliltään, –strategialtaan tai –ominaisuuksiltaan erilaisten oppijoiden opiskelua.

Aktiivisia ja motivoidusti opiskelevia on niinkin helppo ohjata, mutta miten saada passiivisimmat opiskelijat innostumaan? Näille opiskelijoille ei riitä pelkkä tieto siitä, opettaja/ohjaaja on tavoitettavissa. On todettu (Lindblom-Ylänne 2004), että ohjauksesta hyötyvät nopeimmin edistyvät opiskelijat, jotka haluavat menestyä opinnoissaan entistäkin paremmin. Ne opiskelijat, joilla on eniten ongelmia, hyötyvät ohjauksesta vähiten – tai ainakin hitaimmin. He eivät tunnista ongelmiaan eivätkä myöskään kykene näkemään neuvojen arvoa. Heidän minäpystyvyysuskomuksensa ovat heikot ja he tarvitsevat runsaasti ohjausta ja kärsivällisyyttä. Edelleen on todettu, että opetusteknologian käyttötaidot heijastuvat yliopisto-opiskelijoiden opintomenestykseen (Lindblom-Ylänne & Pihlajamäki 2003). Oppimisalustan käytön tekniset ongelmat ovat yhteydessä heikkoon menestykseen ja toisinpäin: mitä vähemmän ongelmia, sitä aktiivisempi on opiskelualustan käyttö ja sitä paremmat opiskelutulokset.

YTHS:n opiskelijaterveystutkimuksen (Kunttu & Huttunen 2008) mukaan vain hieman yli puolet korkeakouluopiskelijoista kokee kuuluvansa johonkin opiskeluun liittyvään ryhmään. Noin kolmannes ei koe kuuluvansa yhteenkään ryhmään. Susanna Lähteenojan (2010) väitöskirjatutkimuksessa ”Uusien opiskelijoiden integroituminen yliopistoon – Sosiaalipsykologinen näkökulma” yli puolet tutkimukseen osallistuneista 270 yliopiston uudesta opiskelijasta ei ollut kertaakaan keskustellut opettajan kanssa tieteellisistä kysymyksistä, opintojen sujumisesta tai vaikeuksista tai tulevaisuudensuunnitelmista.

Kaarina Määttä
Vararehtori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti