6.9.11

Uusi kausi – uudet kujeet?

Uusi lukuvuosi pyörähti käyntiin perinteisin avajaisjuhlallisuuksin. Entisenä opettajana ja nykyisenä hallintobyrokraattina olen havainnut, että lukuvuosien alkuun liittyy aina oma – joskin kiireinen – viehätyksensä. Talo on täynnä innostuneita ja uteliaita uusia opiskelijoita, jotka ovat saavuttaneet yhden kenties elämänsä merkittävimmän merkkipaalun – opiskelupaikan. Tämä innostuneisuus ja sen ylläpitäminen asettaa suuren haasteen koko yliopisto-organisaatiolle.

Opiskelijoiden motivointi ei ole luonnollisestikaan ainoa haaste tulevan lukuvuoden toiminnassa. Yliopistojen rakenteellinen kehittäminen, yliopistojen uuden rahoitusmallin valmistelu, yleisen valtiontalouden kehityksen vaikutusten ennakointi ja korkeakoulukonsernin palvelukeskuksen rakentaminen tulevat pitämään koko organisaation virkeänä myös tulevan lukukauden aikana.

Erilaisten haasteiden keskellä eläminen on tietysti jossakin määrin myös kuluttavaa, mutta allekirjoittaneen ajattelumaailmassa haasteet ovat juuri niitä, joiden kautta organisaatio kehittyy ajan vaatimuksia vastaavaksi. Staattisissa oloissa syntyy helposti urautumista ja totuttuihin toimintamalleihin turvautumista silloinkin, kun koko ympäröivä yhteiskunta muuttuu ja toimintamallit käyvät objektiivisestikin arvioiden sopimattomiksi.

Haasteiden keskellä korostuu organisaation reagointikyky. Käsitykseni mukaan tämä on paljolti sidoksissa siihen, millä lailla henkilöstö sitoutuu toteuttamaan yhteisiä päämääriä. Lähtökohtaisesti Lapin yliopiston henkilökunta on hyvin sitoutunutta, mutta toki joukosta löytyy muutamia sellaisiakin, joiden sitoutuminen yliopistoyhteisöön on lähinnä näennäistä. Omasta työstä hoidetaan pakolliset osat ja läsnä ollaan niin vähän kuin suinkin kehdataan. En väitä, etteivätkö mainitsemani kaltaiset henkilöt sinänsä tee paljon opetus- ja muuta työtä omaan lukuunsa eri puolilla, mutta Lapin yliopistoon sitoutuneita he eivät ole. Sitoutuneisuus on ainakin allekirjoittaneelle elämistä työyhteisössä ja sen asioista sekä hyvinvoinnista välittämistä. Sitoutuneisuus näkyy oppiaineiden kiinnostavuutena, jatko-opiskelijoiden määränä, opiskelijoiden hyvänä ”läpivirtaamana” ja yhteisten asioiden sujumisena. En kiistä, että vaikkapa tutkimustoimintaa voi olla hyväksi harrastaa muuallakin kuin työhuoneessa Lapin yliopistolla, mutta olennaista olisi löytää tasapaino, jossa kaikki työn osa-alueet saavat asianmukaisen huomionsa.

Sitoutuneisuuden puute tavataan monasti virheellisesti yhdistää puheissa asuinpaikkaan ja ns. ”matkalaukkuelämää” eläviin opettajiin. Valtaosa matkalaukkuopettajista on kuitenkin sitoutuneita, ja he kykenevät hoitamaan työhön liittyvät vastuunsa moitteetta, vaikka eivät paikkakunnalla asukkaan. Yhdistävä piirre näillekin ihmisille on, että he ovat säännöllisesti ja riittävästi läsnä työyhteisössään. He kykenevät vaikuttamaan ja kehittämään työyhteisöä, hoitamaan yhteisiä asioita ja ennen muuta olemaan jatko-opiskeluintressien ym. synnyttämiseksi riittävässä vuorovaikutuksessa opiskelijoiden kanssa. Omien havaintojeni pohjalta oppiaineiden kiinnostavuus on joka suhteessa sidoksissa vastuuopettajien persoonallisiin ominaisuuksiin, jotka eivät tule esiin harvoin luennoidessa ja esim. sähköpostilla kommunikoitaessa.

Sitoutumattomuus yliopistoon on lopulta pois paitsi opiskelijoilta myös siltä henkilökunnan valtaosalta, joka on vahvasti yliopistoon sitoutunutta. On näet niin, että esimerkiksi hallinnollisten tehtävien kuormitus helposti kasautuu niille, jotka eniten muutoinkin tekevät. Samalla tavalla esimerkiksi gradut ja muut opinnäytteet tehdään usein niille opettajille, jotka ovat aktiivisessa henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa opiskelijoiden kanssa ja usein vielä muutoinkin verkostoituneina mukana lukuisissa tutkimushankkeissa. Tarkasteltaessa erilaista tilastomateriaalia tämä tendenssi on helppo havaita. Vähän kärjistäen voikin sanoa, että joidenkin henkilöiden sitoutumattomuus otetaan lopulta sitoutuneiden ”selkänahasta”!

Työnantajan näkökulmasta tarkasteltuna edellä todettu synnyttää ainakin kolmenlaisia ongelmia. Yhtäältä tietyn henkilökunnan osan työpanos jää palkanmaksusta huolimatta hyödyntämättä, ja kokonaistulokset ovat siksi huonompia kuin muutoin. Toisaalta iso osa hyvin sitoutunutta henkilökuntaa ylikuormittuu jatkuvasti, mikä ainakin keskipitkällä aikavälillä huonontaa työhyvinvointia merkittävästi. Kolmanneksi lienee niinkin, minkä olen oman hallintohistoriani opettamana havainnut, että useimmiten huonosti sitoutuneet ovat etunenässä arvostelemassa yliopistohallintoa huonosta tiedottamisesta, vastustamassa erilaisia kehittämishankkeita tai muutoin vain problematisoimassa asioita. Kun elää työyhteisön ulkopuolella, on tietysti mahdotonta tietää miten se toimii!

Yliopistot työnantajina ovat varhemmin lähestyneet sitoutumiskysymystä ennen muuta moraalisen velvoittavuuden kautta. On ajateltu, että kunkin ihmisen moraalijärjestelmä huolehtii siitä, että nautitun palkan vastineeksi on olemassa myös velvoitteita, jotka on asianmukaisesti täytettävä. Yliopistot ovat asiantuntijaorganisaatioita, joten sitoutumisvaatimuksissa on otettava huomioon se, että yliopistohenkilökunnalla on myös sellaisia yliopiston kannalta tärkeitä, mutta ulkopuolisia tehtäviä, joiden hoitaminen työhuoneesta käsin on mahdotonta tai epätarkoituksenmukaista.

Kaikkialla yliopistolaitoksessa on kuitenkin nähtävissä, että nykyisissä tuottavuus- ja rahoituspaineissa sitoutumista ei voida enää jättää kunkin henkilön itseohjautuvuuden varaan. Se ei ole johtanut kaikkien osalta tyydyttävään lopputulokseen. Esimerkiksi Oulun yliopistossa on jo vapusta lähtien edellytetty ohjeistuksessa neljän päivän viikoittaista läsnäoloa työpaikalla samoin kuin rajoitettu mahdollisiin sivutoimiin käytettävää kokonaisaikaa viikko- ja kuukausitasolla. Myös Lapin yliopistossa ollaan valmistelemassa henkilöstösuunnitelmaa, jossa tavalla tai toisella joudutaan ottamaan kantaa sitoutumis-, läsnäolo- ja sivutoimikysymyksiin. Se saanee hallituksen antamien reunaehtojen kautta lopullisen muotonsa syksyn aikana. Selvää on, että yleiset ohjeistukset ovat hankalia, kun ne laaditaan koskemaan kaikkia, myös niitä, jotka ovat hoitaneet työnsä hyvin ja tunnollisesti.

Vaikka sitoutumiskysymys (tämänkin puheenvuoron johdosta) helposti koetaan henkilöstön keskuudessa sensitiivisenä, on muistettava, että sitoutumisongelma on – kuten alussa totesin – vain pienen osan ongelma. Ylivoimainen enemmistö henkilökunnasta voi hyvällä omalla tunnolla katsoa peiliin ja todeta olevansa sitoutuneita ja tekevänsä loistavaa työtä yliopiston, opetuksen, tutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan parhaaksi.

Hyvää alkanutta lukuvuotta

Markus Aarto
Hallinto- ja lakiasiainjohtaja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti