26.11.12

Yliopistojen tohtorikoulutus – yliopistojen kohtalonkysymys?

Yliopistojen tohtorikoulutuksesta tehtiin painopistealue 1990-luvun taitteessa. Tämä tapahtui oloissa, joissa Suomi oli ajautumassa itsenäisyyden ajan syvimpään taloudelliseen taantumaan ja elektroniikkateollisuus aloitti eksponentiaalisen nousunsa. Puhuminen ”osaamisen Suomesta” ohjasi suomalaisen yliopiston siirtymää globaaliin maailmaan. Tohtorikoulutus nähtiin tärkeänä kansainvälistymisen kilpailutekijänä. Huippuyksikköohjelmien perustaminen vuonna 1994 ja niitä seuranneet tutkijakoulut vuonna 1995 olivat konkreettisia ilmauksia tästä.

Uudistusten tarkoituksena oli tehostaa jatko-opiskelua, parantaa jatko-opiskelun laatua ja tehdä siitä päätoimista ja palkallista. Tohtorikoulutukseen suunnattu erillisrahoitus tuki uudistusta ja piti koulutuksen tasoa kohtuullisesti yllä.

Vuoden 2010 yliopistouudistus merkitsi erikseen rahoitettujen tutkijakoulujen alasajoa. Samalla tohtorikoulutustehtävästä huolehtiminen siirtyi täysimääräisesti yliopistojen tehtäväksi. ”Ollin oppivuodet” tulivat täyteen ja tohtoreiden koulutuksesta yliopistojen pitää pystyä huolehtimaan omin avuin. Vastikkeetta koulutusta ei toki tarvitse tehdä nytkään mutta verrattuna aiempaan tuloutus on pienempi.

Yliopistojen tohtorikoulutukselle on käymässä samoin kuin belgialaiselle linnunpesiä ryöstäneelle munarosvolle, joka jäi ns. ”rysän päältä” kiinni Inarissa kesäkuussa 2004. Hän perusteli toimiaan sillä, että hän ei tiennyt munien viemisen olevan laitonta. Iltasanomien uutinen asiasta oli mieliinpainuva:

”Ivalon poliisilaitos on oudon ongelman edessä. Sillä on kiinniotettuna belgialainen munarosvo, jonka munat jatkavat kuoriutumistaan poliisiaseman pöydällä.” (Iltasanomat 6/2004)

Jatkokoulutuksessa ryöstöviljely on ollut sitä, että koulutusta on jatkettu vanhalla konseptilla kun ei ole tiedetty tai ymmärretty rahoitusmalliin sisältynyttä viestiä. Huomio olisi pitänyt kiinnittää erillisten tutkijakoulujen virittäminä kokonaan uuden konseptin kehittämiseen. Tohtoroituminen temaattisissa tutkimusryhmissä ja väitteleminen artikkeliväitöskirjoilla olisi pitänyt tehdä vallitsevaksi käytännöksi ainakin niillä tieteenaloilla, missä se on mahdollista.

Akateemisen jatko-opiskelun luonne on muuttunut viime vuosikymmenten aikana merkittävästi. Vielä niinkin myöhään kuin 1970- ja 80-luvuilla jatko-opiskelu oli rinnastettavissa oppisopimustyyppiseen kouluttautumispolkuun. Tyypillinen väylä tohtoriksi oli hakeutua tai tulla pyydetyksi assistentin tehtävään. Muiden osalta oppiaineen professori kutsui lahjakkaimpia opiskelijoitaan lisensiaattiseminaariin tai tutkimusryhmään. Jatko-opintoihin valittiin, niihin ei ensisijaisesti haluttu tai pyritty. Jatko-opiskelun tavoitteena olivat yliopistotehtävät, joista tohtoroituminen palveli parhaiten professoriksi pyrkiviä. Tällainen koulutuskonsepti piti sisällään korkean tason ja toki myös pienen koulutettavien määrän.

Suomalaisen yliopistoeetoksen huoneentaulu Wilhelm von Humboldtilta peräisin oleva opetuksen ja tutkimuksen tasapainomalli, jossa opetuksen tulee perustua tutkimukseen, on saanut siirtyä syrjään. Tilalle on tullut ihanne yliopistosta, jossa tutkimus on muuta hallitsevammassa asemassa. Muutoksen taustalla ovat anglosaksisen maailman huippuyliopistot, jotka kisailevat nobelistien määrillä. 

Yliopistopolitiikkaan on tuotu lisäksi aimo annos liiketalouden malleja ja oppeja. Niiden siivittämänä yliopistoa ollaan muokkaamassa innovaatioiden tuotantolaitokseksi, jossa suomalaisen yliopiston eurooppalaisia juuria keskeisemmän sijan saavat yritysmaailman tehokkuusihanteet.

Kun resursseja ei ole kasvaneiden tulosvaateiden suhteessa lisätty, ovat yliopistot joutuneet totisen paikan eteen. Vaihtoehdot kasvaneen ja kohtuullisen kalliin tohtorikoulutuksen hoitamiseen ovat hankalia. Tehdäänkö jatkokoulutuksesta halpaa massakoulutusta vai maksetaanko jatkokoulutuksen kustannuksia täydentävän rahoituksen ja yliopiston muun oman tulonmuodostuksen tuotoista vai vähennetäänkö koulutettavien määriä? Tutkintojen ja opintoviikkojen määriin huomion kiinnittävä rahoitusmalli suosii ensin mainittua, mutta siinä piilee sudenkuoppa tieteen tason laskusta. Se olisi yliopistoille pitemmän päälle tuhoisaa.

Tohtoritutkintojen määrän pitäminen vuosittain 1600 tutkinnon tasolla edellyttää huolellista selvittelyä siitä, mihin tohtoroitumisen kautta hakeudutaan ja päästään. Yliopistoihin tällaiset määrät eivät mahdu. Työmarkkinatkaan eivät ole varauksettomasti hyväksyneet osaamishypen lumoissa koulutettuja tohtoreita. Työttömien tohtoreiden määrät eivät näytä vielä kovin suurilta mutta työttömyyden lisääntymistrendi on huolestuttavan jyrkkä (ks. esim. AKAVAn www-sivut). Lisäksi tohtoreitten työllistymisluvut eivät kerro koko totuutta. Tohtoreita on huomattava määrä erilaisissa alipalkatuissa pätkätöissä kuten apurahatutkijoina.   

Huolimatta siitä, että tohtorikoulutus ja tutkimus ovat yliopiston ehdotonta ydintä, ovat yliopistojen toimenpiteet oman kokemukseni pohjalta näyttäneet lillukanvarsissa askaroinnilta. Yksi piirre näyttää olevan byrokratian lisääminen ja sitä kautta hallinnon roolin vahvistaminen. Teetetään ja tuotetaan mitä ihmeellisempiä papereita jatko-opiskelijan ja hänen ohjaajansa täytettäviksi sekä tietysti sitä kautta hallinnon työllistämiseksi. Byrokratia kasvaa vastatakseen kasvavan byrokratian tarpeita.

Käsittämättömin paperi, jonka sain pari viikkoa sitten, oli ohjaussopimuslomake, joka väitöskirjan ohjaajan ja tekijän on allekirjoitettava. Päivänselvää kuitenkin on, että kun ollaan yliopistossa opettajana, niin ohjataan ja kun täällä opiskellaan, niin ohjausta halutaan. Ohjaussopimuslomakkeeseen kuuluu osana väitöskirjan etenemisraportti. Siinä kysellään opiskelijalta asioita, joihin hän ei kykene vastaamaan tai joka on tietoa jollekin muulle kuin työn ohjaajalle eli ilmeisesti hallinnolle, mutta varmuudella yhtä hyödytön kuin tuulilasinpyyhkijä vesilinnun takapuolessa. Esimerkkinä etenemisraportin kysymys ”Suurimmat takaiskut tai vaikeudet, jotka ovat haitanneet väitöskirjatyön etenemistä”. Vastaus kysymykseen on varmuudella ohjaajan tiedossa mutta tarvitseeko sitä tietoa joku muu ja miksi?

Kyösti Kurtakko
professori
Kasvatustieteiden tiedekunta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti