28.1.13

Tutkimuksen ja opetuksen rakennemuutokset yliopistoissa syövät akateemisuutta ja paisuttavat hallintoa

2010 voimaan tullut yliopistolaki antoi rehtoreille ja yliopistojen hallituksille rutkasti lisää valtaa. Sitä on myös käytetty. Yliopistot saneerasivat elinkeinoelämän malliin kokonaisia kampuksia ilman, että kenenkään päätä vaadittiin vadille. Kukaan ei kysynyt paljonko aluetaloudesta katosi menettelyn seurauksena rahaa tai henkistä pääomaa. Yliopistojen ylin johto näytti elinkeinoelämälle ja poliittiselle eliitille, että kyllä sitä meilläkin osataan. Erona elinkeinoelämän saneerauksiin pörssikurssit eivät heilahtaneet. Sen sijaan seuraukset näkyvät kampuksensa menettäneiden alueiden taantuvana kehityksenä tulevaisuudessa. Tämäkö oli yliopistojen kiitos alueille ja kampusten henkilöstölle? Henrik Tikkasen tavoin voi sanoa, että ”todellisuudessa paimen ei ole hyvä lampaille vaan päinvastoin. Milloin lampaat ovat syöneet paimenen.”

Seuraavaksi vallankäytön kohteeksi ovat joutuneet yliopiston perustoiminnat: tutkimus ja opetus eikä alku lupaa hyvää. 

Yliopistolain 2§:ssä yliopiston perustoimintoja kuvataan kahdella attribuutilla vapaa (tutkimus) ja ylin (opetus). Lisäksi samainen pykälä kytkee nämä yhteen toteamalla yliopisto ”antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta”.

Perinteisesti tutkimuksen vapaus on tarkoittanut sitä, että yliopistotutkija on voinut tarttua ilman pelkoa myös sosiaalisesti kipeisiin tai vallanpitäjän kannalta kiusallisiin tutkimusaiheisiin. Attribuutilla ”ylin” viitataan puolestaan yliopistojen kuulumiseen tertiääriseen eli kolmannen asteen koulutukseen. Yliopistokoulutuksen yläpuolella ei ole ketään tai mitään korkeampaa auktoriteettia, johon voitaisiin vedota. Yliopisto on itse itseään korjaava järjestelmä, jossa yliopiston perustoiminnoissa toimivalla on runsaasti – näin ainakin pitäisi – vapausasteita mutta samalla vastuuta.

Näin ei näytä olevan, kun katsoo yliopistojen hallitusten viimeaikaisia päätöksiä. Perustoiminnoista erityisesti tutkimusta ohjataan ja hallinnoidaan vahvasti. Tieteenaloilla ja tieteistä vastaavilla sisältöasiantuntijoilla on sivustakatsojan rooli. Sen vielä voisi hyväksyä ja ymmärtää, jos tutkimusstrategia kohdentuisi tutkimuksen rakenteisiin, painopisteisiin ja resurssien kohdentamiseen, mutta nyt strategioissa otetaan reippaasti kantaa siihen, mitä tutkitaan ja ketkä tutkivat. Strategioita valmistelevien ja kirjoittavien tieteellinen kompetenssi on kyseenalainen tai sitä ei ole lainkaan.

Strategiatyötä tehdään OKM:n tahdosta. Se arvioi strategiatyön onnistuneisuuden ja palkitsee siitä nykyisen rahoitusmallin mukaisesti. Voidaan kysyä, mitä tekemistä tällaisella strategiatyöllä on yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön todellisen asiantuntijuus- ja pätevyysvarannon tai ydinosaamisen kanssa. Ei mitään. Sen sijaan se syö tehokkaasti tutkijoiden ja opettajien itsekunnioitusta. Yliopistotyön keskeisiä piirteitä ovat syvällisyys ja pitkäjänteisyys. Niiltä strategioiden pinnallisuus ja jatkuva päivittäminen vievät pohjan. Yliopistotyöhön sitoutuneisuuden perinnettä kuvaa hyvin se, että Suomessa vielä niinkin myöhään kuin 1960-luvulla tieteellisen uran valinnut pyhitti elämänsä tieteelle. Tiede nähtiin kutsumusammattina. Vasta 1970-luku siirsi yliopistotyön palkkatyön piiriin.

Toinen tutkimuksen alueeseen kuuluva asia, jonka osalta pallo näyttää olevan joko hukassa tai sitä ei ole lainkaan, on tieteellinen jatkokoulutus. Akateemisessa perinteessä jatkotutkinnot ovat olleet näyttöjen kautta tapahtuneita suorituksia. Koulutusprosessi on ollut yksilöllinen. Tutkijaksi ja akateemisen työn johtavan aseman haltijaksi on edetty tieteellisten suoritusten perusteella. Normaali urapolku on edetä aluksi tohtoriksi sitten dosentiksi, apulaisprofessoriksi ja professoriksi. Yliopistojen nykyisillä harrastelijamaisilla tohtorikoulukyhäelmillä ei ole mitään tekemistä tradition tai edes 1990-luvun Suomen Akatemian tai OKM:n rahoittamien tutkijakoulujen kanssa. Lisäksi ne eivät huomioi tieteen tekemisen ja akateemisen maailman nykytodellisuutta. Ne maksavat maltaita.

Suuressa osassa tieteitä tutkimus tehdään nykyään tutkimusryhmissä ja tieteen tulokset julkaistaan kansainvälisillä referee-foorumeilla. Tieteen tekemisen kriteerinä ovat laatu ja määrä. Myös jatkotutkinnot on tarpeellista tuottaa pääsääntöisesti osallistumalla tällaisiin ryhmiin. Se on kustannustehokasta. Minulla on ollut mahdollisuus perehtyä kahtena viime lukuvuotena professorin toimien täytön asiantuntijana tällaisen lähestymistavan ylivoimaisuuteen. Tulos yllätti sekä tutkimuksen laadun että määrän osalta ja vakuutti siitä, että näin toimimalla tämän päivän tiedemaailmassa menestytään.

Miten tutkimusryhmäidea sitten toimii käytännössä. Ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen. Ryhmä tarvitsee johtajan, joka kykenee löytämään sopivat henkilöt ryhmään ja hankkimaan ryhmälle tutkimusrahoituksen. Kaikissa niissä kolmessa ryhmässä, joihin tutustuin, johtaja oli post doc vaiheessa oleva tutkija. Yhtä hyvin johtaja voisi olla myös professori. Ryhmän jäsenet olivat väitöskirjan tekijöitä. Heistä jokainen lähestyi tutkimusteemaa omasta näkökulmastaan. Tutkimukset kirjoitettiin artikkeleina yhdessä siten, että päävastuullisen kirjoittajan nimi oli ensimmäisenä mutta kaikki osallistuivat prosessiin saaden nimensä kirjoittajaksi.

Jokainen voi ymmärtää tällaisen ryhmän työn tuottavuuden, arvon ja merkityksen. Tohtoroituva ryhmäläinen ehtii väitökseen mennessä tuottaa väitöskirjan lisäksi 10–15 kansainvälistä referee-julkaisua. Niiden lisäksi osallistuminen tieteellisiin konferensseihin tuo näkyvyyttä kansainvälisissä tutkijapiireissä. Ei siinä tarvita enää mitään koulumaisia tutkijakoulujen paperinmakuisia kursseja. Kyllä akateeminen ja kansainvälinen elämänkoulu koulii. Jos joku kiertelee tieteellisiä konferensseja, osallistuu tieteelliseen ja tiedepoliittiseen keskusteluun, perehtyy rahoituksen hankinnan saloihin, oppii johtamaan tieteellistä tutkimusryhmää ja kirjoittaa kansainvälisen tiedeyhteisön tunnustamia tutkimusartikkeleita 1–3 vuodessa muutaman vuoden ajan, kyllä hän on näyttöjen kautta osoittanut valmiutensa akateemisiin tehtäviin mutta kelpaa myös yliopiston ulkopuolelle toisin kuin nykyisellä mallilla koulutetut tohtorit, joita ulkopuoliset työmarkkinat selvästi vieroksuvat.

Opetukseen kohdistuva vallankäyttö on mittasuhteiltaan verrattavissa alussa mainittuihin kampusten sulkemiseen. Syyttävä sormi ei tässä tapauksessa osoita yliopistojen johtoa vaan opetus- ja kulttuuriministeriötä. Se on leikkaamassa aloituspaikkoja useilta aloilta käyttäen pääasiallisimpana perusteena syntyvyys- ja työllistyvyyslukuja. Tämä merkitsee työpaikkojen menetyksiä, laitosten sulkemisia ja yleistä epävarmuutta. Määrällisen sääntelyn historia ei ole opettanut yliopistopolitiikan tekijöille mitään. Viimeisten vuosikymmenten aikana tehdyt leikkaukset ja lakkauttamiset on jouduttu perumaan myöhemmin ja hintalappu on ollut yleensä iso. Tällaisia esimerkkejä löytyy ainakin lääketieteestä, tekniikasta ja opettajankoulutuksesta jopa useita. Tässä kohdin sopisi ottaa oppia Mark Twainin mietelauseesta ”Kuuman hellan päälle istahtanut kissa ei istu toistamiseen kuuman hellan päälle. Eikä kylmän.”

Leikkausten perusteet ovat nekin kyseenalaisia. Koulutuksen mitoitus ei voi pohjautua syntyvyyteen vaan useiden tekijöiden yhteisvaikutusten arviointiin. Kun ikäluokat pienentyvät, ei se merkitse katastrofia. Työikäisten vajetta voidaan paikata maahanmuutolla ja maahanmuuttajat ja heidän jälkeläisensä tarvitsevat koulutusta. Koulutus- ja opetusalojen määrällinen mitoitus on vaativa laji, jossa ratkaisut on tehtävä varovaisesti ja perusteelliseen harkintaan perustuen. Leikkauksista saatavat säästöt saadaan täysimääräisesti käyttöön vasta viiveellä, kun jo aloitettu koulutus on viety loppuun, jolloin edessä saattaa ollakin tarvetta lakkautetun koulutuksen uudelleen aloittamiseen.

Työllistyvyyslukujen käyttö opetuksen ja koulutusalan hyvyyden mittarina on kehno, sillä silloinhan pitäisi lopettaa yliopistoista kaikki sellainen koulutus, joka ei tähtää mihinkään tiettyyn tehtävään työmarkkinoilla kuten luonnontieteen, humanistisen alan tai yhteiskuntatieteen koulutus. Jos tietyn koulutusalan tutkinnoilla ei työllisty ei pidä tuomita alaa vaan koulutus. Sitä pitää kehittää – ei leikata.

Uudessa yliopistossa valtaa on keskistetty yliopistojen ylimmälle johdolle. Tällainen valtarakenne tuottaa ja vahvistaa toimiakseen linjaorganisaatiota, jonka avulla ja kautta vallankäyttöön liittyvä käskytystä, toimeenpanoa ja kontrollointia hoidetaan. Se johtaa tilanteeseen, jossa toiminnan painopiste ja volyymi ovat sekundäärisillä alueilla ja jossa hallinnon vuosittain toistuvat pinnalliset rutiinit syrjäyttävät yliopiston perustoiminoja. Niille jää vähemmän aikaa ja niiden laatu kärsii.

Täytyy muistaa, että yliopisto on aivan erityislaatuinen organisaatio. Sen perustoimintojen johtamiseen eivät sovi samat opit, joita elinkeinoelämä käyttää. Jos ja kun halutaan perustoimintojen kukoistavan, niille pitää pystyä tarjoamaan ajalliset ja materiaaliset resurssit. Tämä merkitsee sitä, että pitää pystyä erottamaan akateeminen johtaminen muusta johtamisesta. Voidaan aiheellisesti kysyä tarvitaanko yliopistossa näin mittavaa hallintoa kuin siellä tällä hetkellä on. Esimerkiksi tiedekuntien hallinnossa on päällekkäistä toimintaa. Sama koskee opintoasianhallintoa, joka on lihonut aikojen saatossa, vaikka tietoliikennetekniikka on kehittynyt samanaikaisesti huimin harppauksin. Eikö voitaisi ajatella useamman yliopiston yhteistä jopa valtakunnallista opintorekisteriä?

”Kun hallintokoneisto paisuu se muodostaa yhteiskuntaluokan. Se ei enää palvele kansaa eikä siihen pyrikään. Virkakoneisto elää omaa elämäänsä ja kansan on palveltava sitä”. (Erno Paasilinna)


 Professori Kyösti Kurtakko yliopistokollegion puheenjohtaja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti