13.10.14

Psyykkinen sodankäynti ja yliopisto

Olemme viime aikoina ”löytäneet itsemme” maailmasta, jonka piti olla historiaa. Uutisointiin ovat palanneet käsitteet propaganda, informaatiosota ja jopa sotilaallinen varautuminen. Sodan ei ole pitkään aikaan ajateltu koskevan ”meitä eurooppalaisia”, vaikka Jugoslavian hajoamisesta kansanmurhineen on vain parikymmentä vuotta.

Miten sota edes liittyy yliopistoon? Eikö meidän pitäisi vain keskittyä tutkintojen tuottamiseen ja antaa muiden hoitaa ulkopolitiikka? Ensinnäkin, maailman ja Euroopan muutokset liittyvät meidän kaikkien elämään tavalla tai toisella. Tulevaisuus on uudella tavalla kyseenalainen, ja se pitäisi uskaltaa kohdata, vaikka se tekisi kuinka pahaa. Siksi yliopiston ja erityisesti sen opiskelijajäsenten toivoisi käyvän aktiivista keskustelua Euroopassa ja maailmassa tapahtuvien prosessien ymmärtämiseksi. Toki ihmettelen hieman nostalgisesti, missä viipyvät nuorten kannanotot, missä rauhanmarssit.

Toiseksi yliopistossa työskentelevien olisi viimeistään tässä vaiheessa luovuttava painotuksesta, jossa keskitytään tuotantoon sisältöjen kustannuksella. Hyvän virikkeen antaa esimerkiksi Sofi Oksasen näkemys pitkään jatkuneesta informaatiosodasta, jolle ”me länsimaiset” olemme olleet sokeita.  Oksanen kirjoittaa (Iltalehti 15.6.2014), miten naapurimaassa varustautuminen on tapahtunut käyttämällä aseena ”tietoa”, joka on aseita edullisempaa. Klassinen informaatiosota on mahdollista somesta huolimatta ja sen avulla: historiaa kirjoitetaan uusiksi, aakkoset uudistetaan patriotismia tukeviksi, tutkimuslaitoksia perustetaan oikeanlaisen tiedon tuottamiseksi ja ammattitrolleja palkataan internet-palstojen kommentoijiksi. Psyykkinen sodankäynti siirtää budjetin painopisteen pois koulutuksesta ja sosiaalihuollosta, koska itsenäisesti ajattelevat ihmiset voivat muodostaa uhkan valtakoneiston määrittelemän viestin perille menolle.

Tämän vuoksi tarvitaan yhteiskunta- ja kulttuuritutkimusta, joka on kautta linjan kriittistä ja kyseenalaistavaa. Tulevaisuuden, demokratian, hyvinvoinnin varmistamiseksi eivät teknologia ja innovaatiot riitä. Niitäkin tärkeämpää on oppia haastamaan tarjottu tieto ja ”totuudet”.

En tiedä mitään muuta instituutiota kuin yliopisto, jonka ensisijainen tehtävä voisi olla eksplisiittisten merkitysten taakse katsominen ja esitettyjen totuuksien kyseenalaistaminen. Yliopiston on aika kyseenalaistaa sille ulkoa annettuja tehtäviä ja ryhtyä varmistamaan, että se tarjoaa välineitä analyyttiseen lukutaitoon ja valmentaa opiskelijat kriittisiksi ajattelijoiksi.


Päivi Naskali
dekaani, professori
Kasvatustieteiden tiedekunta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti