13.2.18

Matkalla maailman ympäri


Neuvotteleminen on taitolaji, jossa keskeistä on ymmärtää, milloin sopimus voidaan synnyttää ja millä ehdoilla se on synnytettävissä. Jos neuvotteluasema on tasapainoinen, sopimus on aina molempien osapuolten neuvottelutavoitteiden kompromissi, jonka kanssa molemmat osapuolet voivat elää. Vanha työmarkkinaviisaus on, että työehtosopimusneuvotteluissa ei yritetä, eikä oteta selkävoittoja.
Yliopistosektorin työehtosopimusneuvotteluja on julkisuudessa kuvailtu vaikeiksi, mitä ne ilman muuta ovatkin, koska asiat ovat vaikeita. Työehtosopimuksen sisällön kehittäminen – erityisesti, kun valtion ja kunnan haamu on koko ajan läsnä neuvotteluissa – on haastavaa samoin kuin palkankorotustason mitoittaminen tilanteessa, jossa yliopistotalous kiristyy koko ajan. Tulehtuneeksi neuvotteluilmapiirin kutsuminen on kuitenkin jo lausujansa ylilyönti – asiat tässä riitelevät, eivät ihmiset.
Jos kohta vaikeuskerrointa on neuvotteluissa ollut jo ennestään, lukitsi valtion ja kunnan suurten palkankorotusten muodostama ”valtion yleinen linja” työntekijäpuolen näkemykset palkankorotustasosta täysin takalukkoon. Työnantajan esittämää 2,1 prosentin palkankorotusta on palkansaajajärjestöissä luonnehdittu painokelvottomilla adjektiiveillä, vaikka millä tahansa muulla kierroksella palkkaratkaisun syntymiselle tähän tasoon olisi ollut hyvät mahdollisuudet. Rahassa riidan suuruus on vaaditun 3,2 prosentin ja tarjotun 2,1 prosentin välinen erotus eli 14 miljoonaa euroa.
Perusongelmana, jossa palkansaajajärjestötkin kääntävät takkiaan aina tilanteen mukaan, on sen määrittely, ovatko yliopistot osa julkista vai yksityistä. Kun kilpailukykysopimusta neuvoteltiin, palkansaajajärjestötkin mieluusti lukivat yliopistot yksityisen sektorin toimijoiksi, koska lomarahaleikkaukset koskivat vain julkista sektoria. Nyt, kun tällaista uhkaa ei ole, on taas tukevasti ankkuroiduttu valtion kylkeen, ainakin vaatimuspuolella.

Valtion, kunnan, kirkon ja yliopistojen rinnastamiseen liittyy lukuisia ongelmia, joista vähäisin ei ole se, että kaikki muut julkiset toimijat voivat käyttää verotusoikeuttaan taloutensa tasapainottamiseen, kun yliopistoilla tällaista mahdollisuutta ei ole. Jo eilen Maaseudun tulevaisuus uutisoi kuntaliiton laskemiin perustuen kunta-alan palkkaratkaisun vastaavan laskennallisesti 0,75 prosenttiyksikön korotusta kunnallisveroon. Sama verokorotus- tai leikkaustarve lienee edessä valtiollakin. Kirkolla tosiasiallista verokorotusmahdollisuutta ei juuri ole, mistä syystä tilanne kirkon pöydässä vaikuttaa sekin hyvin vaikealta.
Elämme aikaa, jossa vastuullisesti toimivat joutuvat helposti tarkoitushakuisen negatiivisen kirjoittelun kohteeksi. Palkansaajajärjestöiltä on jäänyt havaitsematta, että vakaa yliopistotalous on työntekijän paras turva ja hyvinvoinnin tae – seikka, joka kyllä hyvin ymmärretään työntekijöiden puolella itse yliopistoissa. Maailma näyttää Pasilasta katsottuna kovin erilaiselta kuin arkityössä yliopistoissa. Ns. yleisen linjan mukaiset palkankorotukset johdattavat yliopistolaitoksen takaisin sopeuttamistoimien ja säästöjen tielle, eikä työtä voida enää tarjota nykyisessä laajuudessa sille hienolle työntekijäjoukolle, joka yliopistojen sydämen muodostaa. Sen työnantaja pyrkii välttämään loppuun saakka.

Palkansaajapuoli on pitänyt neuvotteluissa vahvasti esillä korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visiota 2030, jonka mukaan hyvinvoivat korkeakouluyhteisöt ovat Suomen voimavara ja korkeakoulut ovat Suomen parhaita työpaikkoja. Vision tavoitteesta vallitsee vankkumaton yksimielisyys pöydän molemmin puolin. Järjestöjen vaatimukset vain vievät jo nyt pohjan rakentaa hyvinvoivaa ja parasta korkeakoulua, jossa työtä on tarjolla kaikille, palkkausjärjestelmä palkitsee hyvästä työstä ja jossa rahaa riittää myös tutkimusinfrastruktuurin ylläpitämiseen ja kehittämiseen.
Reilun kahden kuukauden neuvotteluprosessin aikana työnantaja on tullut työntekijäpuolta vastaan tekemällä parin liuskan verran vastaantuloja palkansaajapuolen esittämiin vaatimuksiin. Palkansaajapuolella ei ole ollut halukkuutta tulla vastaan juuri missään tekstikysymyksissä, mikä on lukkiuttanut neuvottelutilanteen myös näiltä osin. Vaikeata on ollut välttyä ajatukselta, että palkansaajajärjestöt hakevat nyt selkävoittoa, jossa palkankorotukset ylittävät yliopistojen maksuvaran ja jossa kaikki tekstimuutokset ovat palkansaajalähtöisiä. Selvää on, että vaikeata sopimuksen synnyttäminen näillä eväillä on, kun samalla vielä julkisuuteen syötetään tarinaa, jonka mukaan yliopistot eivät arvosta henkilökuntaansa.

Tätä kirjoitettaessa palkansaajajärjestöt ovat juuri jättäneet lakkovaroituksen ja kaivaneet sapelit esiin. On surullista, että yhteistä etua ja realiteetteja ei haluta ottaa huomioon. Saa nähdä paljonko lentokilometrejä vielä tarvitaan, ennen kuin neuvottelut etenevät. Kovin kauaksi maapallon ympärysmitasta tuskin jäädään. Suunnan kohti Bulevardia työntekijäjärjestöt näkyvät jo valinneen.


Markus Aarto
Hallintojohtaja
Pääneuvotteluryhmä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti