26.2.18

Työntekijän asialla


Nykyiselle ajalle on tyypillistä erilaisten vakiintuneiksi kuviteltujen rooliasetelmien ja niiden sisältämän retoriikan muuttuminen. Työnantaja on toki edelleen palkansaajapuolelle riistäjä, jonka toimiin ei ole missään oloissa luottaminen, mutta muutoin kuva työnantajan ja palkansaajapuolen tavoitteista on tänään kokolailla toisenlainen kuin ennen. Työntekijäpuoli painottaa tärkeimpänä tavoitteenaan yleisen ansiokehityksen turvaamista ja riistäjäpuoli pyrkii kaikin tavoin välttämään ylimitoitetun palkankorotustason mukanaan tuomia sopeuttamistoimia ja pitämään kynsin ja hampain kiinni hyvästä henkilökunnastaan, siis ajamaan tavoitetta, joka varhemmin oli palkansaajapuolen keskeisimpiä agendoja.

Kun rintamalinjat on näin asetettu, siis tavoitteisiin, jotka molemmat voidaan nähdä osaltaan tärkeinä, ei ole vaikeata ymmärtää, miksi kompromissin hakeminen on tällä kierroksella kovin työlästä. Omasta mielestään objektiivisen hyvästä tavoitteesta kiinni pitävä työnantaja on palkansaajaliikkeen viestinnässä saanut osakseen mitä kummallisempia solvauksia, jopa yli sen, mitä tavanomaisessa työmarkkinaärhentelyssä voidaan pitää kohtuullisena. Työnantajapuoli taas on systemaattisesti pyrkinyt fokusoimaan energiansa ratkaisun hakemiseen, eikä vastapuolen haukkumiseen.

Tilastoaineistosta on pääteltävissä, että opetus- ja tutkimushenkilöstön puolella vuosi 2017 oli monen vuoden jälkeen ensimmäinen vuosi, jolloin henkilöstö ei enää vähentynyt vaan hivenen lisääntyi. Muun henkilökunnan puolella taas trendi oli viime vuonnakin lievästi laskeva, joskin sielläkin suunta on selkeästi tasaantumassa. Molemmat kuvaajat kertovat lahjomattomasti sen, että koulutusleikkausten aikaansaama sopeuttamistarve yliopistotalouteen on tehty ja taloudellinen toimintaympäristö saatu pääosin vakautettua. Silti yliopistojen ennakoitu toiminnallinen tulos viime vuonnakin oli selvästi pakkasella. Kun nyt pöydässä olevan yleisen ansiokehityksen turvaamisen tavoitteen (3,2%/24kk) hintalappu yliopistoille on sivukuluineen suuruusluokassa 40-50 miljoonaa, ei tarvitse olla taloustieteilijä nähdäkseen, että yliopistojen toiminnallinen tulos – kun rahoitustaso on lukittu paikalleen vuoteen 2020 saakka – painuu vuonna 2019 vähintään 70 miljoonaa euroa tappiolle nykytasoon nähden. Ei tarvitse myöskään olla mikään meedio arvatakseen, että yliopistojen henkilöstömäärä lähtee taas selvään laskuun, mikä vaikuttaa henkilöstön jaksamiseen, työtehtävien jakautumiseen, mahdollisuuksiin pysyä mukana kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa ja kehittyä tuloksellisesti.

Vaikka jollakin tasolla hyvin ymmärrän vaatimuksen yhdenmukaisen palkkakehityksen takaamisesta moraalisena arvona, pidän oikeudenmukaisuusnäkökulmasta paljon tärkeämpänä sitä, että toimeentulo kyetään takaamaan koko henkilökunnalle. Jos elettäisiin ajassa ennen koulutusleikkauksia, palkansansaajapuolen vaatimukseen yleisestä linjasta olisi helppo suostua. Nyt rahaa ei ole, eikä sitä ole mistään lisää tulossa sopimuskaudella.

Ainakin Lapin yliopistossa on jo viimeiset kolme vuotta tehty hartiavoimin töitä sen puolesta, ettei ketään tarvitse irtisanoa rahoituksen jyrkästi vähentyessä. Meillä on loistava ja sitoutunut henkilökunta. Paikallisesti tästä on vallinnut hyvä yhteisymmärrys ja sen eteen kaikki ovat olleet valmiita tekemään yhdessä tuumin töitä. Jos palkansaajajärjestöt nyt vievät reaaliset mahdollisuudet hyvän henkilöstöpolitiikan jatkamiselle paikallistasolla, ollaan eriskummallisessa tilanteessa. Ns. vientivetoisen palkankorotusmallinhan oli tarkoitus huomioida myös eri toimialojen erilainen tilanne eikä olla määrittämässä yhtä ainoaa korotustasoa. Nyt on uhkana, että katosta tulee myös lattia.

Palkansaajajärjestöt ovat useaan otteeseen tämän prosessin aikana korostaneet, että he eivät näe yhteyttä palkankorotusten, yliopistojen taloudellisen tuloksen ja sopeuttamistoimien välillä. Ja jos jonkinlainen yhteys olisikin, on se lopulta työnantajan ei työntekijän ongelma. Mitäpä siihen voisi järkevää vastata? Ehkä se sitten on sitä ammattiyhdistysliikkeen sisäistä solidariteettia, jossa turvataan ansiokehitys osalle jäsenistöä ja osa jäsenistä jää sen vuoksi ilman työtä ja toimeentuloa. Minun oikeudenmukaisuuskäsitykseeni tämä ajattelu ei mahdu ja kannan mielelläni palkansaajaviestinnän työnantajalle suomat kohteliaisuudet ymmärtämättömyyteni tiimoilta. Sen olen hienolle henkilöstöllemme velkaa, että heidän puoliaan pidän.

Työ sopimuksen saamiseksi jatkuu keskeytymättä. Ensimmäinen päivän lakko on edessä keskiviikkona Helsingin yliopistossa, jatkuen sitten kuutta yliopistoa koskien seuraavalla viikolla. Tasaisen vauhdin taulukolla on selvää, että viimeistään huomenna palkansaajapuoli tekee suuren mediahuomion saattelemana ilmoituksen päivän lakosta vielä jäljellä oleviin yliopistoihin, mukaan lukien Lapin yliopisto, viikolle 11. Hyvä on, että työntekijät tuovat asiansa esille ja purkavat aiempina vuosina kertynyttä ja palkansaajajärjestöjen luomaa painetta. Lakolla annettavan viestin voisi tietysti kohdentaa myös hätähuudoksi yliopistojen supistuvaa rahoitusta ja jäädytettyjä indeksejä kohtaan, eikä vastuullisesti toimivaan työnantajaan, mutta yhtä kaikki yliopistorahoituksen kehityksestä ja riittävyydestä on kaikkien oltava huolissaan.

 
Markus Aarto
Hallintojohtaja
Pääneuvotteluryhmä   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti