6.2.18

Was für ein leben?

Herätyskello soi Rovaniemellä klo 4.00, ties monennenko kerran viimeisen parin kuukauden sisällä. Monilla perinteisen yksityisen sektorin aloilla työehtosopimukset on jo solmittu, mutta julkinen sektori junnaa kauttaaltaan paikoillaan. Eteenpäin on vaikea päästä tekstikysymyksissä ja erityisesti taloudellisten etuuksien tason määrittelyssä. Toisaalta taisteluväsymykseenkään ei ole varaa, siksi tärkeä neuvottelujen lopputulos on. Julkisen sektorin ja sen sisällä yliopistojen talous on kuitenkin lopulta varsin hauras. Varaa taloudellisiin yllätyksiin ei ole!

Olen usein näillä aamuisilla lentomatkoilla huomannut miettiväni, miksi eteenpäin on vaikeata päästä. Pääsyitä on mielestäni kolme. Ensinnäkin viime vuosien keskitetyt työmarkkinaratkaisut ovat jättäneet jälkeensä luottamuspulaa, joka heijastuu paitsi poliittisten päätöksentekijöiden ja palkansaajapuolen väliseen niin myös ja erityisesti neuvotteluosapuolten keskinäiseen luottamukseen. Ulkopuoliset innovaatiot vaikeuttavat neuvotteluilmapiiriä ilman, että neuvotteluosapuolilla on niihin osaa tai arpaa. Ilman luottamusta on vaikeata sopia vaikeita asioita. Toiseksi yleinen positiivisesti kehittyvä taloustilanne synnyttää helposti harhakuvitelmia yliopistotalouden parantumisesta, vaikka tosiasia on, että yliopistojen budjetteihin ei ole tullut kasvun käynnistymisen johdosta euroakaan lisää rahaa. Myös julkinen talous elää yhä edelleen osaksi velkarahoituksella. Kolmanneksi osapuolten erilainen käsitys yliopisto-oikeushenkilön luonteesta vaikuttaa perustavanlaatuisena kysymyksenä taustalla. Työnantajan näkökulmasta yliopisto on oikeushenkilö, joka voi mennä konkurssiin ja jonka talous on pidettävä tasapainossa tavalla tai toisella. Palkansaajajärjestöissä taas näyttää elävän syvässä vanhan yliopistolain mukainen virastoajatus, jossa valtio lopulta tulee ja kuittaa mahdolliset tappiot.

Koska luottamus on kaiken sopimustoiminnan ydin, pitäisi pöydän molemmin puolin pyrkiä löytämään luottamusta vahvistavia tulokulmia. Tämä koskee niin nyt käytäviä neuvotteluja kuin tulevia neuvottelukierroksiakin. Kysymys on kestävän oman neuvottelukulttuurin rakentamisesta. Se on yliopistosektorilla vielä varsin kehittymätöntä. Yhtenä ilmentymänä tästä ovat molempien osapuolten neuvottelukuntien kohtuuttoman suuret kokoonpanot. Lisäksi alan järjestöissä katsellaan mieluummin vieraisiin pöytiin sen sijaan, että pyrittäisiin kehittämän omaa neuvottelukulttuuria. 

Myös politiikka tulisi pitää työmarkkinapöytien ulkopuolella. Osapuolille on annettava neuvottelurauha. Historiallisesti on paljon hyviä huonoja esimerkkejä siitä, kun poliittinen vaikuttaminen ja työmarkkinaneuvottelut ovat sekoittuneet keskenään.

Luottamuksen ilmapiiriä eivät myöskään edistä jäsenistölle annetut ylisuuret lupaukset. Mikäli niitä ei neuvotteluissa kyetä lunastamaan, tuloksena on pettymys, joka näkyy pitkään. Lisäksi julkisuudessa neuvotteleminen, annettujen esitysten hylkääminen tiedotteissa tai sosiaalisessa mediassa jo ennen kuin niitä on edes ehditty käsitellä tai ennenaikaiset lakkopuheet ovat hyvän neuvottelukulttuurin rakentumisen kannalta tuhoisia.

Huolimatta viime vuosien maltillisista palkkaratkaisuista yliopistosektorin palkkaus on pitkällä aikavälillä kehittynyt huomattavasti paremmin kuin julkisella puolella keskimäärin tai verrattuna moneen yksityisen sektorin alaan. Tästä on myös maksettu kova hinta, kun yliopistotaloutta on jouduttu sopeuttamaan ja tasapainottamaan valitettavan usein myös henkilöstövähennysten kautta. Vaikka työntekijät ovat yliopistojen tärkein voimavara, on irtisanomisia ollut kriisitilanteissa hankala välttää, koska henkilöstökulut muodostavat likimain 70 prosenttia vuotuisista menoista. Vaihtoehdot ovat olleet vähissä. Yhä vieläkin valtaosassa yliopistoja toiminnallinen tulos on tappiolla, vaikkakin poikkeuksellisen hyvä sijoitustoiminnan tuottotaso on pitänyt käyttötalouden yliopistokehykseen nähden niukassa tasapainossa. Pelkän sijoitustoiminnan varaan tulevaisuutta on kuitenkin mahdotonta rakentaa, sillä sijoitustuotot ovat nyt poikkeuksellisen hyviä, eikä hyvä kehitys voi jatkua loputtomasti.

Palkansaajapuolen ns. yleisen linjan mukainen vaatimus palkkojen korottamisesta seuraavan kahden vuoden aikana myös julkisella sektorilla on puhtaasti taloudellinen kysymys. Vaatimuksen hintalappu yliopistoille on noin 40 miljoonaa euroa ja kerrannaisvaikutukset vieläkin suuremmat. Monet muutkin vaaditut tekstimuutokset ovat kustannusvaikutteisia. Neuvottelukierroksen pääkysymys pelkistyykin siihen, kestääkö yliopistotalouden hauras tasapaino jo toteutettujen koulutussäästöjen ja rakenteellisten uudistusten jälkeen enää kyseisen kustannusnousun vai onko edessä jälleen säästöjen hakeminen ja sopeuttamisen tie.

Ainakaan työnantajapuolella jälkimmäistä vaihtoehtoa ei haluta, sillä työkuormitus on jo nyt noussut paikoin kohtuuttomaksi. Vaihtoehdot ovat kuitenkin vähissä. Palkansaajapuolelta esitetty vaihtoehto siitä, että yliopistot voivat vaatia yhdessä opetus- ja kulttuuriministeriöltä lisärahoitusta palkankorotusten maksamiseen on yhtä realistinen kuin se, että valtio kompensoisi kuntasektorin lomarahaleikkaukset tai korottaisi veroja tai leikkaisi muita palveluja palkankorotusten maksamisen tarkoituksessa. Selvää on, että jonkinlainen korotus on tarpeen, enkä väitä, etteikö yliopistojen hyvä henkilökunta olisi palkkaansa ansainnut ja enemmänkin. Mutta kysymys on korotustason, tekstimuutosten ja kantokyvyn kokonaisuudesta. Helposti käy niin, että väistetään sutta ja tuleekin karhu vastaan, kuten kulunut sanonta kuuluu.

Yliopistotyönantajan keskeinen tavoite sopimuskierroksella on ollut palkkausjärjestelmän suoritusarvioinnin muuttaminen nykyistä kannustavammaksi ja joustavammaksi. Toisin kuin työntekijäpuolella on tulkittu, kysymys on pyrkimyksestä luoda yhteinen järjestelmä, joka mahdollistaa nykyistä oikeudenmukaisemman palkkakehityksen ilman ihmisten keinotekoista luokittelua tai itsetarkoituksellista byrokratiaa. Viimeisen viiden vuoden aikana henkilöstöltä saatu palaute nykyisestä suoritusarviointijärjestelmästä on ollut jäätävän huonoa. Nykyinen järjestelmä ei ole ollut kannustava tai kyennyt reagoimaan suorituksen muuttumiseen. Lisäksi sen hallinnointi on ollut kallista. Toisenlaisessa järjestelmässä nuo rahat olisi voitu kohdentaa jakovaraksi itse järjestelmään. Henkilöstöä edustaville järjestöille kysymys on ollut vaikea syistä, joita voi vain arvailla. Työnantajan esitykset on leimattu hypyksi tuntemattomaan, mikä on jossakin mitassa yllättävää, kun uudistuksesta on keskusteltu työryhmässä jo vuodesta 2015 alkaen. Kovin paljon nykyistä huonompaa järjestelmää tuskin voi yliopistosektorille rakentaa.

Tämän kirjoituksen otsikko Was für ein leben? on viittaus siihen, että on osapuolten omissa käsissä, millaisen elämän me yliopistoille seuraaviksi vuosiksi rakennamme. Itse toivoisin neuvotteluihin osallistujilta vastuullista ja rakentavaa tulokulmaa ja malttia neuvotella kiihkotta sekä hyväksyä lopputulema, jonka kanssa kaikki voivat elää ja joka turvaisi mielekkään työn ja ansiokehityksen mahdollisimman monelle yliopistolaiselle.

Vaikka nyt on takkuista, kaikki asiat ratkeavat lopulta sitkeydellä ja neuvottelemalla. Pardiaan kuuluvan YHL:n puheenjohtaja Satu Henttonen – jonka neuvottelutaitoa ja rakentavaa sekä pragmaattista tulokulmaa asioihin kovasti arvostan – määritteli asian oivasti twitterissä viime viikolla. ”Kaikki mahdollinenhan tehdään heti, mutta mahdottoman tekemiseen menee enemmän aikaa.” Tähän on helppo yhtyä ja toivoa neuvottelurauhaa!

Markus Aarto
Hallintojohtaja
Pääneuvotteluryhmä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti