2010 voimaan tullut yliopistolaki antoi rehtoreille ja yliopistojen hallituksille rutkasti
lisää valtaa. Sitä on myös käytetty. Yliopistot saneerasivat elinkeinoelämän
malliin kokonaisia kampuksia ilman, että kenenkään päätä vaadittiin vadille.
Kukaan ei kysynyt paljonko aluetaloudesta katosi menettelyn seurauksena rahaa
tai henkistä pääomaa. Yliopistojen ylin johto näytti elinkeinoelämälle ja
poliittiselle eliitille, että kyllä sitä meilläkin osataan. Erona
elinkeinoelämän saneerauksiin pörssikurssit eivät heilahtaneet. Sen sijaan
seuraukset näkyvät kampuksensa menettäneiden alueiden taantuvana kehityksenä
tulevaisuudessa. Tämäkö oli yliopistojen kiitos alueille ja kampusten
henkilöstölle? Henrik Tikkasen tavoin voi sanoa, että ”todellisuudessa paimen
ei ole hyvä lampaille vaan päinvastoin. Milloin lampaat ovat syöneet paimenen.”
Seuraavaksi
vallankäytön kohteeksi ovat joutuneet yliopiston perustoiminnat: tutkimus ja
opetus eikä alku lupaa hyvää.
Yliopistolain
2§:ssä yliopiston perustoimintoja kuvataan kahdella attribuutilla vapaa (tutkimus) ja ylin (opetus). Lisäksi samainen pykälä kytkee
nämä yhteen toteamalla yliopisto ”antaa
tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta”.
Perinteisesti
tutkimuksen vapaus on tarkoittanut sitä, että yliopistotutkija on voinut
tarttua ilman pelkoa myös sosiaalisesti kipeisiin tai vallanpitäjän kannalta
kiusallisiin tutkimusaiheisiin. Attribuutilla ”ylin” viitataan puolestaan yliopistojen
kuulumiseen tertiääriseen eli kolmannen asteen koulutukseen. Yliopistokoulutuksen
yläpuolella ei ole ketään tai mitään korkeampaa auktoriteettia, johon
voitaisiin vedota. Yliopisto on itse itseään korjaava järjestelmä, jossa
yliopiston perustoiminnoissa toimivalla on runsaasti – näin ainakin pitäisi –
vapausasteita mutta samalla vastuuta.
Näin ei
näytä olevan, kun katsoo yliopistojen hallitusten viimeaikaisia päätöksiä. Perustoiminnoista
erityisesti tutkimusta ohjataan ja hallinnoidaan vahvasti. Tieteenaloilla ja
tieteistä vastaavilla sisältöasiantuntijoilla on sivustakatsojan rooli. Sen
vielä voisi hyväksyä ja ymmärtää, jos tutkimusstrategia kohdentuisi tutkimuksen
rakenteisiin, painopisteisiin ja resurssien kohdentamiseen, mutta nyt
strategioissa otetaan reippaasti kantaa siihen, mitä tutkitaan ja ketkä
tutkivat. Strategioita valmistelevien ja kirjoittavien tieteellinen kompetenssi
on kyseenalainen tai sitä ei ole lainkaan.
Strategiatyötä
tehdään OKM:n tahdosta. Se arvioi strategiatyön onnistuneisuuden ja palkitsee
siitä nykyisen rahoitusmallin mukaisesti. Voidaan kysyä, mitä tekemistä
tällaisella strategiatyöllä on yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön
todellisen asiantuntijuus- ja pätevyysvarannon tai ydinosaamisen kanssa. Ei
mitään. Sen sijaan se syö tehokkaasti tutkijoiden ja opettajien
itsekunnioitusta. Yliopistotyön keskeisiä piirteitä ovat syvällisyys ja
pitkäjänteisyys. Niiltä strategioiden pinnallisuus ja jatkuva päivittäminen
vievät pohjan. Yliopistotyöhön sitoutuneisuuden perinnettä kuvaa hyvin se, että
Suomessa vielä niinkin myöhään kuin 1960-luvulla tieteellisen uran valinnut
pyhitti elämänsä tieteelle. Tiede nähtiin kutsumusammattina. Vasta 1970-luku
siirsi yliopistotyön palkkatyön piiriin.
Toinen
tutkimuksen alueeseen kuuluva asia, jonka osalta pallo näyttää olevan joko
hukassa tai sitä ei ole lainkaan, on tieteellinen jatkokoulutus. Akateemisessa
perinteessä jatkotutkinnot ovat olleet näyttöjen kautta tapahtuneita
suorituksia. Koulutusprosessi on ollut yksilöllinen. Tutkijaksi ja akateemisen
työn johtavan aseman haltijaksi on edetty tieteellisten suoritusten
perusteella. Normaali urapolku on edetä aluksi tohtoriksi sitten dosentiksi,
apulaisprofessoriksi ja professoriksi. Yliopistojen nykyisillä
harrastelijamaisilla tohtorikoulukyhäelmillä ei ole mitään tekemistä tradition
tai edes 1990-luvun Suomen Akatemian tai OKM:n rahoittamien tutkijakoulujen
kanssa. Lisäksi ne eivät huomioi tieteen tekemisen ja akateemisen maailman
nykytodellisuutta. Ne maksavat maltaita.
Suuressa
osassa tieteitä tutkimus tehdään nykyään tutkimusryhmissä ja tieteen tulokset
julkaistaan kansainvälisillä referee-foorumeilla. Tieteen tekemisen kriteerinä
ovat laatu ja määrä. Myös jatkotutkinnot on tarpeellista tuottaa
pääsääntöisesti osallistumalla tällaisiin ryhmiin. Se on kustannustehokasta.
Minulla on ollut mahdollisuus perehtyä kahtena viime lukuvuotena professorin
toimien täytön asiantuntijana tällaisen lähestymistavan ylivoimaisuuteen. Tulos
yllätti sekä tutkimuksen laadun että määrän osalta ja vakuutti siitä, että näin
toimimalla tämän päivän tiedemaailmassa menestytään.
Miten
tutkimusryhmäidea sitten toimii käytännössä. Ratkaisu on periaatteessa
yksinkertainen. Ryhmä tarvitsee johtajan, joka kykenee löytämään sopivat
henkilöt ryhmään ja hankkimaan ryhmälle tutkimusrahoituksen. Kaikissa niissä
kolmessa ryhmässä, joihin tutustuin, johtaja oli post doc vaiheessa oleva
tutkija. Yhtä hyvin johtaja voisi olla myös professori. Ryhmän jäsenet olivat
väitöskirjan tekijöitä. Heistä jokainen lähestyi tutkimusteemaa omasta
näkökulmastaan. Tutkimukset kirjoitettiin artikkeleina yhdessä siten, että
päävastuullisen kirjoittajan nimi oli ensimmäisenä mutta kaikki osallistuivat
prosessiin saaden nimensä kirjoittajaksi.
Jokainen
voi ymmärtää tällaisen ryhmän työn tuottavuuden, arvon ja merkityksen.
Tohtoroituva ryhmäläinen ehtii väitökseen mennessä tuottaa väitöskirjan lisäksi
10–15 kansainvälistä referee-julkaisua. Niiden lisäksi osallistuminen
tieteellisiin konferensseihin tuo näkyvyyttä kansainvälisissä tutkijapiireissä.
Ei siinä tarvita enää mitään koulumaisia tutkijakoulujen paperinmakuisia
kursseja. Kyllä akateeminen ja kansainvälinen elämänkoulu koulii. Jos joku
kiertelee tieteellisiä konferensseja, osallistuu tieteelliseen ja
tiedepoliittiseen keskusteluun, perehtyy rahoituksen hankinnan saloihin, oppii
johtamaan tieteellistä tutkimusryhmää ja kirjoittaa kansainvälisen tiedeyhteisön
tunnustamia tutkimusartikkeleita 1–3 vuodessa muutaman vuoden ajan, kyllä hän
on näyttöjen kautta osoittanut valmiutensa akateemisiin tehtäviin mutta kelpaa myös
yliopiston ulkopuolelle toisin kuin nykyisellä mallilla koulutetut tohtorit,
joita ulkopuoliset työmarkkinat selvästi vieroksuvat.
Opetukseen
kohdistuva vallankäyttö on mittasuhteiltaan verrattavissa alussa mainittuihin
kampusten sulkemiseen. Syyttävä sormi ei tässä tapauksessa osoita yliopistojen
johtoa vaan opetus- ja kulttuuriministeriötä. Se on leikkaamassa
aloituspaikkoja useilta aloilta käyttäen pääasiallisimpana perusteena
syntyvyys- ja työllistyvyyslukuja. Tämä merkitsee työpaikkojen menetyksiä,
laitosten sulkemisia ja yleistä epävarmuutta. Määrällisen sääntelyn historia ei
ole opettanut yliopistopolitiikan tekijöille mitään. Viimeisten vuosikymmenten
aikana tehdyt leikkaukset ja lakkauttamiset on jouduttu perumaan myöhemmin ja
hintalappu on ollut yleensä iso. Tällaisia esimerkkejä löytyy ainakin
lääketieteestä, tekniikasta ja opettajankoulutuksesta jopa useita. Tässä kohdin
sopisi ottaa oppia Mark Twainin mietelauseesta ”Kuuman hellan päälle istahtanut
kissa ei istu toistamiseen kuuman hellan päälle. Eikä kylmän.”
Leikkausten
perusteet ovat nekin kyseenalaisia. Koulutuksen mitoitus ei voi pohjautua
syntyvyyteen vaan useiden tekijöiden yhteisvaikutusten arviointiin. Kun
ikäluokat pienentyvät, ei se merkitse katastrofia. Työikäisten vajetta voidaan paikata
maahanmuutolla ja maahanmuuttajat ja heidän jälkeläisensä tarvitsevat
koulutusta. Koulutus- ja opetusalojen määrällinen mitoitus on vaativa laji,
jossa ratkaisut on tehtävä varovaisesti ja perusteelliseen harkintaan
perustuen. Leikkauksista saatavat säästöt saadaan täysimääräisesti käyttöön
vasta viiveellä, kun jo aloitettu koulutus on viety loppuun, jolloin edessä
saattaa ollakin tarvetta lakkautetun koulutuksen uudelleen aloittamiseen.
Työllistyvyyslukujen
käyttö opetuksen ja koulutusalan hyvyyden mittarina on kehno, sillä silloinhan
pitäisi lopettaa yliopistoista kaikki sellainen koulutus, joka ei tähtää
mihinkään tiettyyn tehtävään työmarkkinoilla kuten luonnontieteen, humanistisen
alan tai yhteiskuntatieteen koulutus. Jos tietyn koulutusalan tutkinnoilla ei
työllisty ei pidä tuomita alaa vaan koulutus. Sitä pitää kehittää – ei leikata.
Uudessa
yliopistossa valtaa on keskistetty yliopistojen ylimmälle johdolle. Tällainen
valtarakenne tuottaa ja vahvistaa toimiakseen linjaorganisaatiota, jonka avulla
ja kautta vallankäyttöön liittyvä käskytystä, toimeenpanoa ja kontrollointia
hoidetaan. Se johtaa tilanteeseen, jossa toiminnan painopiste ja volyymi ovat
sekundäärisillä alueilla ja jossa hallinnon vuosittain toistuvat pinnalliset rutiinit
syrjäyttävät yliopiston perustoiminoja. Niille jää vähemmän aikaa ja niiden
laatu kärsii.
Täytyy
muistaa, että yliopisto on aivan erityislaatuinen organisaatio. Sen
perustoimintojen johtamiseen eivät sovi samat opit, joita elinkeinoelämä
käyttää. Jos ja kun halutaan perustoimintojen kukoistavan, niille pitää pystyä
tarjoamaan ajalliset ja materiaaliset resurssit. Tämä merkitsee sitä, että pitää
pystyä erottamaan akateeminen johtaminen muusta johtamisesta. Voidaan
aiheellisesti kysyä tarvitaanko yliopistossa näin mittavaa hallintoa kuin
siellä tällä hetkellä on. Esimerkiksi tiedekuntien hallinnossa on päällekkäistä
toimintaa. Sama koskee opintoasianhallintoa, joka on lihonut aikojen saatossa,
vaikka tietoliikennetekniikka on kehittynyt samanaikaisesti huimin harppauksin.
Eikö voitaisi ajatella useamman yliopiston yhteistä jopa valtakunnallista opintorekisteriä?
”Kun hallintokoneisto paisuu se muodostaa yhteiskuntaluokan. Se ei enää palvele kansaa eikä siihen pyrikään. Virkakoneisto elää omaa elämäänsä ja kansan on palveltava sitä”. (Erno Paasilinna)
Professori Kyösti Kurtakko yliopistokollegion puheenjohtaja