Nykyiselle ajalle on tyypillistä
erilaisten vakiintuneiksi kuviteltujen rooliasetelmien ja niiden sisältämän
retoriikan muuttuminen. Työnantaja on toki edelleen palkansaajapuolelle
riistäjä, jonka toimiin ei ole missään oloissa luottaminen, mutta muutoin kuva työnantajan
ja palkansaajapuolen tavoitteista on tänään kokolailla toisenlainen kuin ennen.
Työntekijäpuoli painottaa tärkeimpänä tavoitteenaan yleisen ansiokehityksen
turvaamista ja riistäjäpuoli pyrkii kaikin tavoin välttämään ylimitoitetun palkankorotustason
mukanaan tuomia sopeuttamistoimia ja pitämään kynsin ja hampain kiinni hyvästä
henkilökunnastaan, siis ajamaan tavoitetta, joka varhemmin oli
palkansaajapuolen keskeisimpiä agendoja.
Kun rintamalinjat on näin
asetettu, siis tavoitteisiin, jotka molemmat voidaan nähdä osaltaan tärkeinä,
ei ole vaikeata ymmärtää, miksi kompromissin hakeminen on tällä kierroksella kovin
työlästä. Omasta mielestään objektiivisen hyvästä tavoitteesta kiinni pitävä
työnantaja on palkansaajaliikkeen viestinnässä saanut osakseen mitä
kummallisempia solvauksia, jopa yli sen, mitä tavanomaisessa
työmarkkinaärhentelyssä voidaan pitää kohtuullisena. Työnantajapuoli taas on
systemaattisesti pyrkinyt fokusoimaan energiansa ratkaisun hakemiseen, eikä
vastapuolen haukkumiseen.
Tilastoaineistosta on
pääteltävissä, että opetus- ja tutkimushenkilöstön puolella vuosi 2017 oli
monen vuoden jälkeen ensimmäinen vuosi, jolloin henkilöstö ei enää vähentynyt
vaan hivenen lisääntyi. Muun henkilökunnan puolella taas trendi oli viime
vuonnakin lievästi laskeva, joskin sielläkin suunta on selkeästi tasaantumassa.
Molemmat kuvaajat kertovat lahjomattomasti sen, että koulutusleikkausten
aikaansaama sopeuttamistarve yliopistotalouteen on tehty ja taloudellinen toimintaympäristö
saatu pääosin vakautettua. Silti yliopistojen ennakoitu toiminnallinen tulos
viime vuonnakin oli selvästi pakkasella. Kun nyt pöydässä olevan yleisen
ansiokehityksen turvaamisen tavoitteen (3,2%/24kk) hintalappu yliopistoille on
sivukuluineen suuruusluokassa 40-50 miljoonaa, ei tarvitse olla
taloustieteilijä nähdäkseen, että yliopistojen toiminnallinen tulos – kun
rahoitustaso on lukittu paikalleen vuoteen 2020 saakka – painuu vuonna 2019
vähintään 70 miljoonaa euroa tappiolle nykytasoon nähden. Ei tarvitse myöskään
olla mikään meedio arvatakseen, että yliopistojen henkilöstömäärä lähtee taas
selvään laskuun, mikä vaikuttaa henkilöstön jaksamiseen, työtehtävien
jakautumiseen, mahdollisuuksiin pysyä mukana kovenevassa kansainvälisessä
kilpailussa ja kehittyä tuloksellisesti.
Vaikka jollakin tasolla hyvin
ymmärrän vaatimuksen yhdenmukaisen palkkakehityksen takaamisesta moraalisena
arvona, pidän oikeudenmukaisuusnäkökulmasta paljon tärkeämpänä sitä, että
toimeentulo kyetään takaamaan koko henkilökunnalle. Jos elettäisiin ajassa ennen
koulutusleikkauksia, palkansansaajapuolen vaatimukseen yleisestä linjasta olisi
helppo suostua. Nyt rahaa ei ole, eikä sitä ole mistään lisää tulossa
sopimuskaudella.
Ainakin Lapin yliopistossa on jo
viimeiset kolme vuotta tehty hartiavoimin töitä sen puolesta, ettei ketään
tarvitse irtisanoa rahoituksen jyrkästi vähentyessä. Meillä on loistava ja
sitoutunut henkilökunta. Paikallisesti tästä on vallinnut hyvä yhteisymmärrys
ja sen eteen kaikki ovat olleet valmiita tekemään yhdessä tuumin töitä. Jos palkansaajajärjestöt
nyt vievät reaaliset mahdollisuudet hyvän henkilöstöpolitiikan jatkamiselle
paikallistasolla, ollaan eriskummallisessa tilanteessa. Ns. vientivetoisen
palkankorotusmallinhan oli tarkoitus huomioida myös eri toimialojen erilainen
tilanne eikä olla määrittämässä yhtä ainoaa korotustasoa. Nyt on uhkana, että
katosta tulee myös lattia.
Palkansaajajärjestöt ovat useaan
otteeseen tämän prosessin aikana korostaneet, että he eivät näe yhteyttä
palkankorotusten, yliopistojen taloudellisen tuloksen ja sopeuttamistoimien
välillä. Ja jos jonkinlainen yhteys olisikin, on se lopulta työnantajan ei
työntekijän ongelma. Mitäpä siihen voisi järkevää vastata? Ehkä se sitten on
sitä ammattiyhdistysliikkeen sisäistä solidariteettia, jossa turvataan
ansiokehitys osalle jäsenistöä ja osa jäsenistä jää sen vuoksi ilman työtä ja
toimeentuloa. Minun oikeudenmukaisuuskäsitykseeni tämä ajattelu ei mahdu ja kannan
mielelläni palkansaajaviestinnän työnantajalle suomat kohteliaisuudet ymmärtämättömyyteni
tiimoilta. Sen olen hienolle henkilöstöllemme velkaa, että heidän puoliaan
pidän.
Työ sopimuksen saamiseksi jatkuu
keskeytymättä. Ensimmäinen päivän lakko on edessä keskiviikkona Helsingin
yliopistossa, jatkuen sitten kuutta yliopistoa koskien seuraavalla viikolla.
Tasaisen vauhdin taulukolla on selvää, että viimeistään huomenna
palkansaajapuoli tekee suuren mediahuomion saattelemana ilmoituksen päivän
lakosta vielä jäljellä oleviin yliopistoihin, mukaan lukien Lapin yliopisto,
viikolle 11. Hyvä on, että työntekijät tuovat asiansa esille ja purkavat aiempina
vuosina kertynyttä ja palkansaajajärjestöjen luomaa painetta. Lakolla
annettavan viestin voisi tietysti kohdentaa myös hätähuudoksi yliopistojen
supistuvaa rahoitusta ja jäädytettyjä indeksejä kohtaan, eikä vastuullisesti
toimivaan työnantajaan, mutta yhtä kaikki yliopistorahoituksen kehityksestä ja
riittävyydestä on kaikkien oltava huolissaan.
Hallintojohtaja
Pääneuvotteluryhmä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti